Sataa vettä. Ulkona on niin loskaista ja paskaista, että ei kiinnosta katsoa edes ikkunasta ulos. On kuin joulun taika olisi pyyhitty kokonaan pois. Tyttärelläkin on jostain syystä huonompi päivä. Yritän pysyä positiivisena, sillä loma on aluillaan ja on paljon hyviä asioita ympärillä. Pään ympärillä on vanne, mutta tällä kertaa se ei parissakaan tunnissa kiristy migreeniksi asti. Johtuu todennäköisesti siitä, että olen nukkunut liikaa. Yksitoista tuntia unta on kerryttänyt älysormukseen pisteet 91/100, mutta todellisuudessa liikaa nukkumista aiheuttaa lisää väsymystä iltapäivästä.
Joulujazzin soidessa pohdin, otanko vielä iltapäiväkahvit. Tunnelma on leppoisa ja pää on täynnä ajatuksia. Säädän päätöntä Obsidiania toiselle palvelimelle omien ohjeideni perusteella, koska prosessissa on muistinvuoto-ongelma. Parempi eriyttää.
Välillä mietin mihin haluni lukea ja kirjoittaa fiktiota oikein katosi. Kirjoitin kouluikäisenä paljon fiktiivisiä tarinoita. Vaatekaapin muistohyllyni tursuaa vanhoja muistikirjojani, jotka ovat täynnä kuvitteellisia kertomuksia. Aikustuttani kiinnostuin vain informaatiosta, sitten teknologiapainotteisesta informaatiosta. Sittemmin mielenkiinnon kohteeni on palannut kaikenlaiseen tietoon, mutta kuvitteeliset tarinat viihdyttävät ainoastaan elokuvien muodossa. Niissäkin toisaalta preferoin usein tositapahtumiin pohjaavia filmatisointeja. Miksiköhän näin on? Missä vaiheessa todellisuus alkoi kiinnostamaan enemmän? Pahimpina masennusvuosinani nimitin itseäni eskapistiksi ja katsoin 420 elokuvaa ja luin kymmeniä romaaneja vuoden aikana.
No, tiedä häntä. Olen tällainen taipumuksiltani ja tottumuksiltani.
Ehkä joskus.
Nyt olen tekemättä mitään järkevää.
Dokkarisuositus: Miki Liukkonen – Mitä et minusta vielä tiennyt”, muuten.
