Viisi tuntia ja kaksikymmentäyhdeksän minuuttia huonolaatuista unta. Lähden silti kuudelta lenkille. Ulkona on pimeää. Säkkipimeää. Järven rannalla juostessa näen, kuinka valo alkaa hiljalleen rikkoa pilvipeitteitä järven yläpuolella. Rauhallinen aamu, ei näy ketään missään. Jalatkin toimivat taas. Yritän nyt olla stressaamatta ja juoksen vain eteenpäin. Keskivauhti kuusi minuuttia kilometri, ihan jepa.

Tänään palavereja kahdeksasta neljään. Vaikka suurin osa jutuista onkin kivoja firman sisäisiä asioita, väsyttää – ja paljon. Pitäydyn silti kahdessa kupissa kahvia.

Tätä kirjoittaessa teksti vilisee silmissä. En ole ehtinyt työpäivän aikana perkaamaan pursuilevaa Akiflow-tehtävälistaani, joten teen sen kotona. Ensin soittelen hieman pianolla Soundtrack to Isolationia.

Kalenterissa on nyt meditointi- ja hengittelyhetket. Hengitän huonosti ja pinnallisesti ja vihdoin löydän oikeanlaiset appit harjoitteluun. Breathe, Medito ja Center ovat jatkossa apunani aina kun tarvitsee varata hetki mielen tyhjentämiselle. Yritän opetella.

Jatketaan harjoituksia.

Yht’äkkiä minua väsyttää kamalasti, vaikka juuri join ison kupin kahvia. Iltapäivän orastava päänsärky on muuttanut muotoaan. Olen syönyt ja juonut riittävästi, joten särky enteilee alkavaa migreenikohtausta. Tilanne ei vielä ole paha ja onneksi päänsärkyni on hitaasti kehittyvää sorttia. Vältän katsomasta valoihin päin ja onneksi istun suhteellisen rauhaisessa nurkassa. Päätän purra hammasta.

Istun Espresso Housessa odottelemassa poikani ystävän syntymäpäiväjuhlien päättymistä. Vielä vajaa tunti venailua. Hieman ahdistaa ajatus siitä, että yhdeksänvuotias on toisaalla ilman puhelinyhteyttä, kun ei ehtinyt lataamaan puhelimeensa virtaa. Mutta kaverin vanhemmilla on numeroni. Eiköhän hän pärjää.

Ajatukset ovat vahvasti tulevassa työviikossa. Haluan firmastamme menestyvän, ehkä vähän nopeammin kuin muut porukasta. Maanantaiaamuiset liiketoiminnan kehittämiseen varatut tunnin sessiot ovat selkeästi olleet hyvä juttu kaiken kannalta. Uskon, että kovalla työllä saavuttaa tuloksia, kun kaikki tähtäävät saman tavoitteen eteen.

Mietin, milloin minusta tuli näin skarppi? Vai olenko edes tarpeeksi tarkkana? Paljon asioita on joka tapauksessa loksahtanut paikoilleen. Vaikka joskus väsyttää, en ole enää nykyisin sekaisin, uupunut tai masentunut. Alkoholin jättäminen pari vuotta sitten oli peliliike. En kaipaa enää yhtään. Samoin talouden haltuunotto vuotta aikaisemmin. Ei enää tajutonta kitkuttamista. Enää asioita elämässäni ei pääse valumaan läpi sormien.

Uskon edelleen, että ihminen pystyy mihin vain, jos vain haluaa. Loppujenlopuksi meitä kaikkia määrittelevät epävarmuutemme ja alitajuiset uskomuksemme vain silloin kun annamme niiden viedä meitä. Olen oppinut paljon siitä miten itseensä ja ympäristöönsä kannattaa suhtautua. Lamaannuttava ahdistus on usein läsnä, mutta se ei enää pääse rampauttamaan toimintakykyä. On helpompi kulkea eteenpäin.

Akkua 33%. Kahvikuppi on tyhjä. Kirjan luku lopussa. Kolme varttia aikaa tapettavana. Tykyttävä päänsärky. Veera junassa kohti Jyväskylää. Selviämme varmasti tästäkin.

Olen jo lopettamassa tämän tekstin kirjoittamista, mutta ajatukseni palaavatkin takaisin elämän rajallisuuteen. Taas on yksi sunnuntai pelattu läpi ja elämänlanka lyhempi. Yksi ruutu lisää mittariin. Kun tietää, ettei ruutuja tule lisää, haluaa käyttää jokaisen ruudun mahdollisimman hyvin. Siihen tämä ”skarppiuskin” perustuu. En halua tuhlata aikaa tyhmiin asioihin, jos minä pääsen vaikuttamaan.

Hyvää sunnuntai-illan jatkoa ja tsemppiä ensi viikkoon!

Herään joskus viiden aikaan. Vaimo on herännyt ajossa. Häntä selvästi jännittää Tampereen reissu. Siellä on jokin kuurosokeiden peliviikonloppu. Meinaan saada sydänkohtauksen, kun kuudelta vaimon uusi tärinällä toimiva herätyskello lähtee käyntiin. Koko sänky tärisee. No, ainakin huomaa jatkossa. Saattaisi olla hyötyä itsellenikin vaikeina aamuina?

Saan silmät auki vasta kunnolla joskus kymmenen aikaan. Talo tuntuu tyhjältä ilman Veeraa, en ole tottunut siihen että hän on muualla, koska hän on aina kotona. Syömme lasten kanssa aamupalan ja sitten lähden nuorimmaisen kanssa ostamaan kavereilleen syntymäpäivälahjaa. Tästä jatkamme suoraan uimahallille.

Minulla on mennyt ohi, että AaltoAlvarin kylpyläosasto, pore-, koski- ja aaltoallas sekä aaltosali ovat kaikki suljettu peruskorjauksen vuoksi. Käytännössä lillumme siis 0,9m altaassa pojan kanssa. Yritän opettaa poikaa uimaan, mutta hän on niin arka että itku tulee. En viitsi pakottaa. Opetan perustekniikoita puolisen tuntia ja loppuajan pelleilemme. Mukavaa isä-poika-aikaa. Lähdemme saunaan polskittuamme puolisentoista tuntia.

AaltoAlvariin on avattu myös uusi kahvila, tänään ensimmäistä päivää auki. Berliininmunkkeja ei löydy, mutta otamme dallasmunkit. Minulle kahvia, pojalle Jaffaa. Tässä kohtaa on mukava vain istua hiljaa ja keskittyä hetkeen. Täydellinen munkki. Carpe diem.

Kotimatkalla Manuun iskee harmistus, kun pitää taas kävellä. Kävelymatka menee kuitenkin nopeasti. En viitsi hypätä bussiin parin kilometrin takia.

Alamme kotiin tullessa tekemään Lotan kanssa makaronilaatikkoa, joka onkin tällä kertaa yllättävän hauskaa puuhaa. Lottakin toteaa, että onpa kiva tehdä isin kanssa ruokaa ja meidän pitäisi tehdä tätä useamminkin. Palaute kuulostaa hyvältä, sillä esiteini-ikäisen kanssa elämä ei aina ole ollut helppoa.

Lapset ovat hyvällä tuulella, makaronilaatikkokin on kuulemma parasta ruokaa ikinä. Robotti-imuri moppaa ja imuroi. Mukava lauantai omassa rauhassa. Tulethan vaimoseni kuitenkin pian ja turvassa kotiin. Ensi yö tulee tuntumaan yksinäiseltä, mutta kerrankos sitä näin. Pitää ottaa tästä koti-isä-viikonlopusta kaikki ilo irti.

Hyvää viikonloppua!

Tänään on hyvä fiilis. Oikeastaan ollut koko päivän. Umpiharmaa, sumuinen sadepäivä, mutta se ei fiilistä latista. Kerrankin. Aamulenkki sujuu vihdoin, mutta juoksen varovaisesti, kolme kilometriä. Nopea vauhtikin lähtee. Lenkin jälkeen vasen jalka vielä hieman vihoittelee, mutta ei pahasti. Taidan ottaa viikonlopun vielä varmuuden vuoksi palautumisen kannalta.

Töissä on mukava meininki, porukka touhuilee toistensa koneilla eri vaihtoehtoja pallotellen. Täydellistä suorastaan, miten hyvin kaikki sujuu. Hyvä tyypit! Annan palautetta vielä päivän päätteeksi. Koodikatselmoinnin jälkeen soittelemme vielä videopuhelut etäilijöille. Positive vibes all around!

Työpäivän jälkeen jään pitkästä aikaa juttelemaan Kristianin kanssa. Aina mukava jutella vähän pidemmin ja diipimmin. Papatia iskee ja hyperaktiivisuuden jälkeen minua huimaa. Ahdistaa, kun tulee puhuttua taas ihan mitä sattuu. Asiaa tulee kuin konekiväärin suusta, mutta ehkä se on tarpeellista.

Ostan säkin karkkia ja riennän kotiin. Kastelen kodin viherkasvit ja istahdan kuuntelemaan ColdWorldin uutta albumia. Pistän Twitter-ketjun pystyyn siitä kuinka käsittämättömän kova ColdWorld on.

Juuri nyt olen onneni kukkuloilla. Kerrankin tällainen tunne. Sushit naamaan ja Overwatchia pelaamaan. Hyvää viikonloppua!

Katson yöllä Äärettömyyden äärellä-dokumenttielokuvan. Aivan minun tyyppinen leffa. Vaikka elokuvaa tuskin on nyyhkyelokuvan luonteiseksi ajateltu, kyynelehdin elokuvaa katsoessa. Reaktion aiheuttaa matemaatikko Steve Strogatz, joka sanoo kokeneensa eksistentiaalista ahdistusta tähtiä katsoessaan aina siihen päivään asti kun hän rakastui. Kun hän toteaa omalla tavallaan, että rakkaus tekee tästä kaikesta merkityksellistä, koska ainakin voimme olla rakastuneina olemassa sen yhden ohikiitävän, mitättömän pituisen hetken ajan tässä loputtoman valtavassa universumissa.

En oikein saa nukuttua. Se tuskin johtuu pelkästään elokuvasta. Pyörin johonkin kahteen asti ja sitten nukahdan. Seitsemältä ylös aivan umpikuolleena väsymyksestä. Minulla on kosolti aikaa juoda kahvia, mutta jään selamaan uusia silmälaseja Internetiin, joten otan perinteisesti kahvin mukaan terapiaan.

Terapiasessio tuntuu sekavalta. Kerron alkavasta kaamosmasennuksestani. Mikään ei nappaa, jotenkin edes asioista kertominen ei tällä kertaa lähde. Jutut ailahtelevat lapsuudenkodin aikaisista sisarussuhteistani aina liikuntaan (tai enemmänkin siihen kuinka olen aina inhonnut liikuntaa). Kerron kuinka olen vasta kolmekymppisenä löytänyt urheilun ilon, mutta juuri nyt jalat eivät toimi kun olen rasittanut niitä liikaa.

Terapia on hetkessä ohi. Saan joitakin vinkkejä vielä ovelta miten pärjätä tämän tasapaksun arjen ja ahdistuksen kanssa. Jäljelle jää silti ahdistunut ja häiritsevä olo. Sama trendi jatkuu.

Toinen etätyöpäivä ei ota myöskään sujuakseen, mutta saan silti tehtyä monta tuntia laskutettavaa työtä. Sen pitää riittää. Viiden jälkee en aio enää painaa. Päivän terapiasessiosta jäi käteen myös se, että ei pidä enää luisua liian pitkiin työpäiviin. Ne vähentävät vapaa-aikaa entisestään. Päivään pitää mahtua jotain muutakin kuin raadollista työntekoa. Aionkin nyt tehdä päivän aikana vähintään yhtä itselleni mieluisaa asiaa, joka ei liity töihin tai koodaamiseen.

Muut menivät saunaan ja kävivät tuossa huhuilemassa minua mukaan. Lopetan siis kirjoitukseni tältä päivältä tähän ja pakenen löylyihin. Adiós!