Aivan järkyttävä maanantai. Huonot yöunet (ei pitäisi katsoa keskitysleirileffaa ennen nukkumaanmenoa), ahdistus, lasten kiukuttelu, kamala lumimyräkkä ja takkuinen startti päivään. Homma ei oikeastaan edes parane päivän mittaan.

Illasta kahville Pedron kanssa. Osaan näköjään olla sosiaalinen vielä tällaisen päivän jälkeen.

Yllättävän seesteinen olo vastoin kaikkia odotuksia.

Hämmentävää.

Määrittelemätön ahdistus on pahin tunne. Mieli yrittää jatkuvasti etsiä jotain todellista syytä oloon, mutta sitä ei löydy. Se on kuin hälytysjärjestelmä, joka on vioittunut siten, että se pärisee koko ajan ilman todellista hätää. Vaikka hälytyksen saa sammuksiin, hetken päästä se hälyttää uudelleen. Ainoana erona aitoon hälytysjärjestelmään on se, että tässä rikkinäisessä laitteessa ei ole pattereita, jotka voi vain kyllästyessään irrottaa. Pärinä vain jatkuu jatkumistaan. Tervetuloa F41.1:stä kärsivän maailmaan.

Kahvilassa juttelu yllättäen hieman helpottaa. Ahdistus ei täysin poistu, mutta ainakin lievenee. Pääni on joskus yksi sekamelska. Keho-mieliyhteys ei vieläkään toimi kunnolla.

Tänään pitää yrittää tehdä jotain mukavaa. Kello on neljä ja pidän mielessä, että en unohda pelata videopelejä. Ne saavat tehokkaasti ajatukset muualle.

Kevään merkkejä ilmassa. Päivä on niin kaunis, että lähden pitkälle juoksulenkille. Osa metsäpoluista on jo sulanut. Purot liplattavat. Juoksumatkaa ei hidasta oikeastaan mikään muu kuin kova tuuli. Foreca on antanut keltaisen tuulivaroituksen, 20 metriä sekunnissa maalla. Rantaväylällä on niin kova tuuli, että on vaikeaa päästä eteenpäin.

Illalla kroppa on koetuksella. 22.77 kilometriä takana ja liian vähän ja liian myöhään ravintoa. Kahvikin unohtuu juoda, joten näiden kaikkien kombinaatio laukaisee migreenin. Lääke pelastaa, mutta aiheuttaa jäätävän pöhnän ja väsymyksen, joka melkein pilaa elokuvaillan.

On parempi levätä nyt.

Liian vähän onnistumisen tunteita tällä viikolla. Liian paljon harmistuksen aiheita. Sentään kotiasiat ovat kunnossa.

Ehkä se tästä. Yritän levätä.

Seitsemän tuntia, viisi minuuttia unta. Tällä kertaa unipisteet ovat 78/100 ja unenlaatu 91%. Kerrankin. Näen jopa unia, vaikka en enää niitä muistakaan. Kuvittelen, että on lauantaiaamu ja siksi herään hieman myöhässä. Herätyksenkin olen laittanut jostain syystä myöhempään.

On taas se tunne, että päivät toistavat itseään. Torstaisin on aina sama kuvio. Toisaalta, tutut rutiinit tuovat turvaa. Lähdemme Lotan kanssa jalan koululle, kuten joka aamu. Torstaisin meillä on kuitenkin tapana koukata Coffean kautta. Tästä on tullut jokaviikkoinen juttu ja enää meiltä ei enää tarvitse edes kysyä mitä haluamme, aina samat kaksi vahvaa pientä Cappuccinoa mukaan, kiitos. Tämän jälkeen maan alta ”kaasukammion” (tietäjät tietää) läpi Väinönkadun rinnettä päin. Minä puikahdan terapiaan ja Lotta kouluun.

Meleni matkaa menneisyyteen, kun istun terapian pehmeällä sohvalla. Höpötettyäni aikani, huomaan lähteväni lounaalle. Aika menettää jännästi merkityksen, kun jää ajatustensa imuun. Seuraavaksi löydän itseni pikaruokalasta ja sen jälkeen toimistolta. Palaveriin valmistautuminen, kravatti suoraan ja Teamsiin. No, ei minulla oikeasti kravattia ole, eikä edes pukua. Kunhan paita on oikein päin päällä. ”En tiedä, miten vaatetus tähän liittyy. Ei puku ratkaise mitään.”, kuten Iryna Tsabanova sanoo Trump-Zelenskyi -kohusta.

Iltapäivällä pääsen hengähtämään ja tuijotan tehtävälistaani. Töistä on nyt pois laskujeni mukaan viisi (5) ihmistä eri syistä. Se on aika paljon. Tästä syystä paikkailen lähinnä muita. Onneksi meitä on poissaoloista huolimatta vielä yhteensä kymmenen. Eivät hommat tähän kaadu. Hetkellisen kuorman lisääntyäessä tulee silti mieleen menneisyyden tilanteet, joissa oli ikään kuin monta hattua päässä, monen eri roolin hommia. Nyt sen huomaa, miten paljon helpompaa on, kun voi keskittyä vain yhteen tonttiin ja on tekijöitä hoitamaan muita tontteja.

Jostain puskee jatkuvasti läpitunkeva suru ja epätoivo, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin. Syitä ei ole tiedossa. Lienee tämä kevät ja liiallinen kiire. Kuorma ja kuluttavuus ei varmaan koskaan helpota? Ja vaikka helpottaakin, tunnun hakevan aina jostain jotain täyttymyksen tunnetta? Miksi aina pitää saada aikaan jotain hienoa ollakseen tyytyväinen itseensä? Miksi ei voisi edes yhden päivän laiskotella menemään töissä ja olla silti iloinen? Miksi pitää pingottaa niin maan perkeleesti?

Olen huomannut, että en iltaisin jaksa oikein päiväkirjaa päivitellä. Olen kahdeksan jälkeen aivan loppu. Siksi näin työpäivän päätteeksi on jotenkin helpompaa, kun ajatus vielä edes jotenkin kulkee. Voisi ottaa tavaksi näin.

Kello on 18:24. Lopetin työt kuudelta, kuten pitääkin. On aika lähteä kotiin. Kerrankin ”ajoissa”.