Ei levollista unta taaskaan. Sentään määrällisesti tulee hyvin tunteja kasaan. Elämä on tällä hetkellä hetki kerrallaan elämistä. Tulee oltua liian huolissaan tulevaisuudesta ja läheisistä jatkuvasti, kun tilanne on mitä on. Jokaviikkoiseen terapiaan on aina hieman liian pitkä aika.

Täytyy vain nyt keskittyä siihen, että vedän tiukat rajat siihen mitä pystyn tekemään ja mitä en. Onneksi pääsen aina töihin kymmeneen ja voin elää omaa luonnollista rytmiäni. Onneksi on niin moni muu asia kunnossa, että tämäkin varmaan tästä menee ajan kanssa parempaan. Toivon ainakin niin, vaikka välillä onkin toivoton olo, kun asiat junnaavat paikallaan.

Emme pääse ihmisten ilmoille sunnuntaikahville enää aamun aikaan henkisten blokkereiden vuoksi. Sitten kun pääsemme kahville, parempi puoliskoni voi paremmin, mutta minun naamani ei pysykään kuivana. Jotenkin tämän viikon järkyttävät näyt eivät poistu mielestä. On kuin sodasta olisi tullut kotiin, eikä oikein vielä tajua, että kauhufilmi ei jatkukaan. Flashbackeja myös menneisyydestä 15 vuoden takaa, jossa koin vastaavaa. Hyökyaaltona tullut traumamuisto hellittää onneksi pian otteensa ja ryystän lisää lattea.

Katson kahvilan ikkunasta ulos ja tuijotan pahvimukia, jota viima riepottelee. Muki pysyy liikkeessä jatkuvasti, eikä pysähdy hetkeksikään, koska sivukujalla käy jatkuva puhuri. Mukin matkaa on mielenkiintoista seurata mindfulness-hengessä. Se kieppuu ja välillä jää kivilaattojen väliin nykimään. Sitten se kääntyy ympäri ja jatkaa pyörimistään eteenpäin. Hetken päästä muki kääntyy takaisin kohtaan, josta lähtikin. Tuuli on hämmentävä keksintö, se saa kevyet esineet liikkumaan ja tukan hulmuamaan, mutta et näe sitä. Se vain on.

Havahdun takaisin kahvilan hälinään. Pohdin, että tätäkö elämä on. Onko tämä mukavaa? Kuuluuko elämän olla aina kamalaa? On tässä toisaalta hyviäkin hetkiä. Kahvi maistuu ja hieman rauhoitun, mutta hyvät hetket peittyvät liian helposti surun ja murheen alle. Odotan aikoja, kun ei ole mitään megaisoa palloa koko ajan jyräämässä kaiken yli. Ehkä se vielä joskus tulee. Ehkä me selviämme tästäkin.

Redditissä joku kysyi, että kuinka monta vuotta olet menettänyt mielenterveysongelmille. Jännästi muotoiltu kysymys, mutta vastasin jotenkin, että jos 16 vuotiaana alkoi oirehdinta, niin varmaan 20 vuotta tässä pikkuhiljaa mennyt. Onneksi pahimmat ajat ovat kuitenkin siellä alkupäässä. Niihin aikoihin verrattuna pärjään nykyään. En enää paina 55kg ja ole kuin Machinist-elokuvan päähahmo, enkä enää etsi aktiivisesti keinoja tuhota itseäni. Se ei tietenkään silti tarkoita, että voisin hyvin. Resilienssiä on enemmän, mutta äärirajoilla mennään sen suhteen mitä jaksan ja kestän. Kun totuus ja fakta on, että en jaksa mitään ylimääräistä vapaalla.

Tästä liirumlaarumista ei saa varmasti ulkopuoliset mitään irti, mutta en minä ihan kaikkea voi tai halua avata julkisesti. Eikä pidäkään. Traumaattisten asioiden jakaminen ei ole ihan terveellistäkään. Kamalat asiat vahingoittavat ja sattuvat, varsinkin jos niitä tapahtuu läheisille. Ja tiedän, että tutut näitä juttuja lukevat. Synkemmät kuvailut jääköön siis pääni sisään ja psykoterapiaan…