Perinteinen sunnuntai. Kahvia, ruokaa, oleilua. Tänään on lepopäivä. Hyvä keli tosin. Pitänee varmaan ainakin kaupassa käydä, jotta saa vähän askelia. Olen kuitenkin tyytyväinen tähän viikkoon, kaikin puolin. 6/7 treenipäivää, tuottava työviikko ja kaikki hyvin.
Viikonlopun muut kirjoitukset:
Avaan silmäni noin yhdeksän aikaan. On mukavaa herätä ”aikaisin” myös viikonloppuisin. Muistan ne ajat kun vielä käytin alkoholia, enkä liikkunut, ja saatoin hyvinkin nukkua aamun ohitse, välillä jopa iltapäivään saakka. Ei sitä jaksa krapulassa (huom. väsymyskin ja vetämättömyyskin on krapulaa) tai jos on koko viikon satunnaisella erikoisoluen tissuttelulla, sekavalla unirytmillä, liian kovalla työtahdilla ja liikunnan vähyydellä asettanut itsensä uupumustilaan viikonlopun kynnyksellä.
Voi pojat, kuinka ajat voivatkaan muuttua.
Ohjelmassa tänään: Ei mitään erityistä. Paitsi että on. Listaan heti heräämisen jälkeen asiat ylös uuteen tehtävänhallintasovellukseen. Niitä ovat mm.
Olen viimeiset pari päivää ollut softasta niin innoissani, että alan kirjoittamaan heti aamupalan jälkeen. Tuloksen näet tässä.
Illalla vuorossa Sam Raimin ohjaama Doctor Strange in the Multiverse of Madness Finnkinon isossa salissa.
Perjantaissa on usein tietynlaista taikaa. Se on kuin fiilis juuri loman alettua: Ei ole mitään kesken. Joskus elämässäni on ollut niitäkin tilanteita, että ei ole sallinut itselleen rentoutua kahta päivää peräkkäin. Nykyään kuitenkin nautin viikonlopuista. Ja olen jo jonkin aikaa osannut suhtautua aikaani järkevästi.
Seison McDonald’sin jonossa. Lapsille yllätyksenä mukaan pikaruokaa. Itse haen sushia. Pikaruokabudjettini paukkuu yli, vaikka olemme tilanneet vain noin kerran viikossa. Helposti kallis ja prosessoitu ruoka kertyy isoiksi summiksi. Mutta elämästä pitää osata nauttia.
Perjantai. On mukava päästä taas pötkölleen. Sauna tulille ja sarjat pyörimään. Parasta.
Aamuissa säilyy nyt sama trendi: Ei meinaa saada silmiä auki. Tänäkin aamuna jatkan hetken unia, kunnes joudun kampeamaan itseni ylös. Puoli yhdeksältä olisi terapia ja haluan juosta viisi kilometriä ennen sitä.
Vähän seitsemän jälkeen ulos. Tuuli on edelleen viileähkö. Juoksen tällä kertaa ylimääräisen kiepin Yliopiston takaa, jotta ei tarvitse pyöriä korttelia ympäri saadakseen kilometrit täyteen.
Ensimmäinen virallinen terapiaistunto. Perustiedot ylös, puhua pälpätän ja sitten alkaa se mielenkiintoisin osuus. Ratkaisukeskeisen terapiamuodon lisäksi mukana on höyste liike- ja taideterapiaa. Makaan lattialla ja kuvittelen olevani solu ennen syntymääni. Kuusiminuuttinen tuntuu puolelta tunnilta.
Tämän jälkeen saan valita värejä ja pensselit, joilla maalaan. Ahdistus on suunnaton, koska perfektionistina en ole tottunut tällaiseen. Yht’äkkiä minulla ei ole mitään aavistustakaan mitä teen. Laitan värejä peräkkäin, testailen niitä sekaisin ja katson mitä tulee. Saan aikaan tumman möykyn, jossa on mustan, tummanvioletin ja punaisen sävyjä, keskellä hieman vihreää.
Katson teosta, enkä tiedä mitä sanoa. Ahdistaa koko maalaus. Ehkä se on kuvaus ahdistusmöykystäni? Siinä on enemmän tummia ja negatiivisia sävyjä. Vaikka otin eniten vihreää maalia, käytin sitä vähiten. Totean tämän terapeutille. En minä tiedä onko tällä mitään merkitystä. Mielenkiintoinen experimentti, mutta tuntuu, että jollain tavalla silti epäonnistuin.
Toimistolla jatkuu työkalujen ja asiakasprojektin kehitys. Vaikka focus edelleen hieman hukassa, pääsen aina takaisin urille. Tuottavia tunteja kertyykin yli viisi, joka on tuottavuusprosenteissa 88%. Loppuviimein tehokas päivä, vaikka epäilin toisin.
Pää on pyörällä tästä torstaista, mutta vihdoin pääsee relaamaan. Ei stressaa vieläkään yhtään, mutta kaipaan jo hieman kesälomaa ja vain olemista.
En meinaa saada silmiä auki. Taas tällainen aamu, kun tekisi mieli vain jäädä nukkumaan. Ei auta, että älytalo laittaa valot ja telkkarin täysille. Ei auta edes se, että vaimo laittaa kattolampun päälle. Nukahdan uudestaan ja meinaan myöhästyä lenkiltä. Tai eihän sillä mitään väliä ole, sillä olen tänään etänä. Mutta silti.
Viiden kilometrin aamulenkki, Diana Gabaldonin äänikirjaa. Hyvä sää, aurinko paistaa. Liian tuulista ja kylmää, mutta eiköhän se pian lämpene. On ainakin lämpimämpää kuin eilen, vaikka se asteissa mitataankin.
Työpäivän aikana ei meinaa säilyä focus projektissa, sillä OCD-luonteeni ei pysty päästämään irti VSCoden väribugista ja lähden ratkaisemaan ongelmaa itse. Joudun luovuttamaan, kun ei forkkinikaan toimi. Saan onneksi muutaman tunnin ”oikeitakin töitä” tehtyä, vaikka työkalutkin ovat tärkeitä.
Iltapäivästä iskee ahdistus, kun pojan uimakoulu menee päällekäin muiden asioiden kanssa. Pitäisi kai olla epäitsekkäämpi ja ajatella lapsen parasta, mutta vastahan hän viime kesänä kävi uimakoulun. Huono isä -fiilis taas. Vaikka asiaan saatiin jotenkin ratkaisu, ahdistus on tapissa.
Joskus vihaan itseäni, koska ahdistus on kuin pensaspalo, jota ei saa sammutettua millään. Sammutusyrityksistä huolimatta se on pian metsäpalo täydessä liekissä ja jokainen hyväkin asia on kuin bensaa liekkeihin heittäisi. Mikään ei enää saa mieltä muuttumaan kun kaikki on ilmiliekeissä. On pakko unohtaa koko roihu ja keskittyä tekemään jotain ihan muuta. Ehkä se siitä laantuu.
Tätä kirjoittaessa kiitän onneani siitä, että huomenna on terapia heti aamusta. Kunpa ahdistus kuitenkin laantuisi ennen sitä, jotta saan yöni nukuttua.