Jatkuva väsymys. Heräämisajankohdan shiftaus on toiminut melko hyvin, mutta koska nukahtamisajat eivät ole vielä reilussa viikossa aikaistuneet, unimäärä jää vähäiseksi.

Kirjassa ”Nukkumisen taito” (Tuomilehto, 2024) sanotaan, että nykyajan vitsaus on älylaitteet ilta-aikaan. Tiedän kyllä, että se on kuin aurinkoon katsoisi ja älylaitteiden valossa keho luulee, että pitää virkistyä. Mutta meillä on laitteita joka huoneessa ja koko elämäni pyörii digin ympärillä. En minä osaa tai halua sammuttaa ruutuja. Ihmettelen kuinka jotkut sen tekevät.

Kunpa asuisin maaseudulla ja voisin mennä nukkumaan aittaan. Joskus lapsena mummolassa pääsinkin näin tekemään. Lämpimät täkit ja hiljainen luonto tuudittivat uneen nopeasti. Nokialainen ei saanut pidettyä hereillä, kun ei ollut vielä matopelistäkään tietoakaan. Aku-Ankkaa lukiessa väsyi nopeasti. Oi aikoja. Vaan muuten maaseutuasunto askareineen ei kiinnosta pätkääkään näin aikuisiällä. Mutta lapsuuden nukkumiskokemuksia joskus kaipaan, kun palaan hetkiin muistoissani.

Ehkä se uni vielä tulee. Kaikkea voi opetella ja kehittää. Untakin.

Olen viime aikoina oivaltanut, että voin paremmin ja elän stressittömämmin, kun en suunnittele viikkojani etukäteen. Joskus vielä vuosi sitten käytin sunnuntai-illan tai maanantaiaamun pseudoproduktiiviseen utopiaan, eli viikon suunnitteluun etukäteen. Nykyään assistenttini suunnittelee työpäivän ja minä vain elän minuutti kerrallaan. Olen edelleen vahvasti kalenteri-ihminen, mutta sen sijaan että katsoisin pitkälle tulevaan, katson korkeintaan tätä päivää tunti kerrallaan.

Vuorossa on Stargate SG-1:n jakso Brief Candle, jossa SG-1 -tiimi löytää planeetan, jonka ihmisten elinaika on 100 päivää. Koska ihmiset tietävät rajallisuutensa, he keskittyvät nauttimaan jokaisesta päivästään. Jakso pistää joka kerta miettimään.

– Whatever time I have left, let me spend it my own way.
– But you do not spend it. You waste it.
– I don’t think reflecting my life or trying to figure out how to get the rest of is back is a waste.
– You are angry.
– Yes. Yes I am. Aren’t you, now that you know the truth?
– What can we do but live in the way we always have? We do not have thousands of days but we treasure every moment.

Jakso tiivistää hienosti kuolevaisuuden, omalla tavallaan. Aivot eivät meinaa taipua sen ympärille, että päivämme ovat luetut. Ihminen vaipuu epätoivoon, kun kuulee sairastuneensa parantumattomasti. Mutta totuus on, että olemme kaikki parantumattomasti sairata syntyessämme. Ainoa, johon voi vaikuttaa on asenne. Toivon, että argosialainen asenne kasvaa minuun joskus. Kenties prosessi on jo käynnissä.

Päivä on kuin veistos, jonka alla lukee ”Maanantai” – eli harmaa ja katkeran kalkkinen. Tänään ei ole energiat eikä mieliala kohdillaan. Sataa, joten aion juosta Watopiassa.

Aina kun tuntuu vaikealta, muistan isäni sanat (suora lainaus hänen päiväkirjastaan):

Jalat tuskin kantoivat, mutta jollakin ihmeellä sain vaihdettua uuden akun traktoriin ja sehän käynnistyi!

Tämän hän kirjoitti parantumattomasti syöpäsairaana, vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa. Hän oli kova ukko.

Sunnuntai on koodausapurin krediittien nollauspäivä. Kahvittelupäivä. Lepopäivä. Hyvä päivä.

Viime aikoina ei ole inspannut Southlandin ja Silon jälkeen oikein mikään telkkariviihde, joten aloitan Stargate SG-1:n neljättä kertaa alusta. Tähtiportti on ajaton. Katsoin sarjaa lapsena mummolassa aina kun uusi jakso tuli telkkarista. Kotona meillä ei ollut telkkaria.

Isäni korjasi televisioita sivuprojektinaan kavereilleen, mutta ei koskaan muuten halunnut omaa aivomädätystä suoltavaa masiinaa matalaan majaamme. Kerran yksi televisioista oli sellainen, jota omistaja ei koskaan tullut hakemaan tai isäni sai rikkinäisen jostain ilmaiseksi. Joka tapauksessa, se jäi olohuoneesemme isäni korjattua sen. Siinä ei ollut kanavia, mutta kylkeen iskettiin mediasoitin. Tällä pystyi sitten katsomaan erinäisiä DVD-levyjä isommalta ruudulta. Tähtiportti oli mukana vakiovalikoimassa.

Kai se on tämä ikävaihe, kun alkaa haikailemaan nostalgisuutta, Y2K-estetiikkaa, asioita oman lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Tuntuu, että uusi kulutustavara ei tarjoa enää samanlaista ilahtumista kuin aikoinaan. Näin se on varmaan aina mennytkin. Tulee fiilis, että kaikki on jo nähty, vaikka asia ei olekaan näin yksiselitteinen. Onneksi aina voi valita aikakautensa. Aivot matkaavat menneisyyden hyviin hetkiin. Tämä elämä ei ole ollenkaan hassumpaa.

Ensimmäinen vapaapäivä, kun voi kokeilla säännöllistä heräämisaikaa. Älykello herättää hieman ennen yhdeksää. Totean heti pystyyn noustessani, että tästä päivästä ei tule mitään, jos tämä väsymys jää päälle loppupäiväksi. Päätän mennä takaisin nukkumaan. Nukahdan heti.

Päätös osoittautuu hyväksi, sillä herätessä on virkeämpi olo. En usko, että nämä ”nokoset” aamupäivällä pilaavat rytmiäni. Ei yksittäinen lepohetki mitään meinaa.

Hieman lyhempi pitkis tänään, joten lähden kevyin eväin. Se kostautuu, kun vitkuttelen liikaa syömisen kanssa palattuani. Miksi olen tällainen? Migreeniähän se tietää. Haluaisin sellaisen pään, joka ei krakaa heti kun vähän mokaa. Vaikka junttisuomalaisia sanontoja vihaankin, tähän voi todeta kerrankin ”tyhmästä päästä kärsii koko ruumis”.