Huonot yöunet alla, mutta yllättävän paljon energiaa. Rokkifestareilla aika kuluu rattosasti. Mukavaa, kun on raitista seuraa. Borknagar ja Hypocrisy tulee molemmat nähtyä ensi kertaaa livenä. Miellyttävä kokemus. Jostain syystä humalaisilla johnsmithiläisillä on omituinen tarve fistbumppailla jokaista vastaantulijaa. Hyvää tarkoittavat, eikä onneksi kukaan sekoile.

Nyt maittaa uni. Lauantai chillisti.

Keikoista jää muistoksi kaksi somepäivitystä.

Tuottelias päivä. Commitit eksyvät myös vähän työn puolelle. Illasta 10K lenkki. Varjossa on mukavaa juosta.

Tämä joutenolo käy vähän mielenterveyden päälle. Huomenna katsomaan ruotsalaista ja norjalaista metallia.

Tänään pohdin monenlaista samalla kun lämpötila varjossa on yli 34 astetta celsiusta.

Lomamode on ollut vähän kiikun kaakun. Kaikenlaista projektia koko ajan ja taas livahtaa työn puolelle. Kai se on tätä lomailevan yrittäjän jatkuvaa tasapainoilua. Koira ei pääse karvoistaan, enkä tiedä tarvitseeko edes…

Ehkä eniten ahdistaa ympäristön odotukset lomalta ja kaikki sisäiset ristiriidat. Pää kysyy itseltään, ”kuka minä olen?” ja ”mitä minä haluan?”. Kun aurinko paistaa ja jotkut saattavat nauttia allasbileistä, minä lähinnä panikoin. Toivon, että tulisi sateinen syksy ja voin hyvällä omatunnolla jatkaa ohjelmointia. Ehkä se on minun roolini tällä pallolla, ohjelmointi, konffiminen, nörttäily. Ehkä ne allasbileet eivät koskaan olleetkaan minua varten. Mistähän tuokin ajatus tuli mieleen? En ole nähnyt yhtäkään allasbilekuvaa tai kuullut kenenkään juhlivan moisia… olkoon se vain metafora jostain utopistisesta auringonlaskusta horisontissa.

Tämän sanottuani samaan aikaan kuitenkin edelleen haaveilen jostain ihan muusta. Mitä se jokin on, minä en tiedä. Ehkä niitä mahdollisuuksia tulee jonkin tulevan varallisuuden tai saavutuksen kautta, ehkä ei. En silti voi enkä aio elää sitten-kun-elämää, vaikka sekin on jossain määrin hyväksyttävä, että kaikki ei tapahdu heti.

Ehkä helpompaa on hyväksyä, että asiat eivät tapahdu koskaan ja kaikesta joutuu joka tapauksessa luopumaan. Olen lukenut paljon Senecan, Epikurosin ja Marcus Aureliusin tekstejä viime aikoina. Heillä tuppasi olemaan kiehtovan makaaberi, mutta myös realistinen käsitys siitä, että kaikki joka on sinulle rakasta, tulee kuolemaan ja tätä ajatusta pitäisi opetella elämän aikana hyväksymään, jotta luopuminen ei ajan koittaessa tuntuisi niin raskaalta. Pitäisi esimerkiksi heittää menemään itselleen tärkeitä tavaroita. Koska sitten kun sen hyväksyy, että minulla ei ole mitään, voi alkaa elämään hetki kerrallaan. Karu ajatus, mutta ymmärrän ajatuksen tämän taustalla.

Tämä on elämäni 36. kesä. Edelliset 35 kesää on menetetty. Tulevia ei ehkä koskaan tule. Toivottavasti saan kokea vielä toiset 36 ja opin näiden kesien aikana hieman relaamaan. Koska ainoa todellinen asia, joka meillä on, on tämä hetki. Mitään muuta ei ole.

Sepäs meni heti syvään päätyyn. Menen pelaamaan videopelejä.

Kuumat päivät jatkuvat. Todo-listassa on jälleen kaikenlaista ohjelmointia, mutta illasta päätämme lähteä uimaan koko perheellä. Rantaan on onneksi alle kilometrin matka.

Arkailen lähtemistä tovin. Syynä lähinnä ihmiset, joka on minulle suurin syy pysytellä sisällä. Lupasin itselleni terapiani päätyttyä toukokuussa, että opettelen ulos lähtemistä uudelleen, mutta nyt on hieman tullut takapakkia.

Uiminen lähistöllä osoittautuu yllättävän mukavaksi puuhaksi. Apple Watch Ultra2 tallentaa reilut viisikymmentä uintimetriä. Hirveän pitkään en jaksa lillua, mutta jotain se tämäkin on.

Uimisen jälkeen lähdemme satamaan metsästämään jäätelöä – ja sieltähän löytyy monenlaista. Veera saa viimein toivomansa pehmiksen ja lapset valitsevat jäätelöpallot kuppeihinsa.

Satamassa on mukava tunnelma, kun ihmiset tanssivat ja musiikki raikaa. Näyttää viirin mukaan olevan break.fi-tanssikerho asialla.

Oikein mukava päivä kaiken kaikkiaan. Oikein yllättää, että näinkin rentoa ja kivaa voi olla kesällä kaupungissa.

Jokin ihmeellinen loma-ahdistus iskee. Roikun somessa pitkin päivää ja koitan sietää olohuoneen kuumuutta. Makuuhuoneen viilennyskone on päällä vuorokauden ympäri ja lämpötila pysyy siellä onneksi miellyttävänä. Mutta jos haluan yhtään nörttäillä battlestationillani, täytyy hyväksyä hikoilu.

En oikein tiedä tarkkaa ahdistuksen syytä. Eihän sitä ahdistushäiriöisenä koskaan tiedä. Eikä varmaan pidäkään tietää. Ehkä loma muistuttaa vuoden takaisesta, silloin kesälomalla ei ollut todellakaan mitään herkkua. Se oli yhtä selviytymistaistelua. Vettä on virrannut Tonavassa, joten voin viimeistään nyt julkisesti hieman raottaakin sen aikaista mysteeriä. Silloin lapseni voi huonosti ja yritti päättää päivänsä. Silloin oli toksinen ihmissuhde elämässä. Silloin tuli myös yllättäviä taloushuolia. Oli liian monta asiaa, jotka pistivät elämän selviytymistilaan.

Nyt ei ole näitä ongelmia. Nyt on kesä, jolloin kaiken järjen mukaan pitäisi pystyä rentoutumaan. Mutta silti on jonkinlainen inhottava huoli tulevaisuudesta. Jonkinlainen pelko perseessä. Niitä mitä jos? -ajatuksia. Mitä jos töihin palatessa tapahtuukin jotain? Mitä jos en osaa? Mitä jos rahat loppuu? Mitä jos jotain muuta kamalaa tapahtuu?

Minun pitäisi tietää jo, että kaikesta selvitään. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Olen selviytyjä. Olen päihittänyt oman masennuksen, itsetuhon, koulukiusattuna olemisen, velkaantumisen, syrjäytymisen, läheisen kuoleman, läheisen pahoinvoinnin, lapsen pahoinvoinnin, lapsen masennuksen, lapsen sairaalareissun, lukuisat talousvaikeudet… olen päässyt monen kamalan ja ikävän asian läpi. Ja olen nyt tässä. Ei tämä enää mitään.

Mutta miksi pääni väittää muuta? Miksi en osaa vain olla? Heti kun lomalla tulee ”mitähän sitä sitten?” -vaihe, pääkoppani päättää että otetaanpa kierroksia, pistetään oikein kunnolla mullin mallin, laitetaan kaikki huoliajatukset päähän, jotta lomasta tulisi oikein mukava.

Kun ahdistus saa otteen, alkaa vituttamaan kaikki. Kesä, ihmiset, kaikki. Sälekaihtimet kiinni ja death metallia soimaan.

Samalla harmittaa. Kun en osaa suunnitella kesää. Enkä jaksa mitään, vaikka virtaa pitäisi olla jo kertynyt.

Ehkä pitäisi vain olla. Ja antaa olla.

Vuodatus on ohi.

Helpotti.