Mitähän sanottavaa tästä tiistaista olisi… somessa melko ahdistava meininki, Vapun natsikulkue vihastuttaa ja puhututtaa. Töissä sujuu hienosti, vaikka taloustilanne ja tulevaisuuden epävarmuus edelleen kummittelevat varjona mielen pimeissä nurkissa. Olen kuitenkin ottanut sellaisen asenteen, että teen tänään parhaani ja katsotaan huomisen kuviot huomenna. Olen yllättävän hyvin pystynyt keskittymään tähän päivään, yksi hetki kerrallaan. Ei aina tarvitse olla megalomaanisia tavoitteita, dataa tai unelmia. On jotekin vapauttavaa asennoitua niin, että ei ole mitään.

René Descartesillä oli hienoja ajatuksia hetkistä, tiedosta ja olemisesta. Hänen mukaansa aika koostuu erillisistä, toisistaan riippumattomista hetkistä. Se että olemassa olen nyt, tällä sekunnilla, ei millään tavalla takaa että olen olemassa seuraavalla hetkellä. Hetket eivät kausaalisesti seuraa toisiaan. Seuraava hetki ikään kuin luo uudelleen maailman ja minut, jotta olemassaolo jatkuu. Hetki on siis tavallaan itsenäinen yksikkö, ja ”äsken” oli oma erillinen hetkensä, ”nyt” on toinen.

Descartesin näkemys eroaa suositummasta aristoteelisesta ajatuksesta, jossa aika on ikään kuin jatkuvaa ja yhtenäistä, mutta minä olen viehtynyt Descartesin aikakäsitykseen. Siinä on järkeä. Koska huomista, seuraavaa hetkeä, tulevaa ja mennyttä ei ole olemassa. Enää. Tai vielä.

Siispä, seuraavaa hetkeä kohti, jos sellainen meille siunataan.