Tänään myrskyää, niin ulkona kuin sisälläkin. Perhelounas kauppakeskuksessa on hyvä idea siihen asti kun löydän itseni maanpäällisestä helvetistä, eli supermarketista rallien aikaan, ja tilanne perkelöityy. Meteli aiheuttaa kropassani sensorisen kuormitustilan ja sympaattinen hermosto aktivoituu. Sympaattinen hermosto on ylivirittynyt ja adrenaliinin hallinnoima kapistus. Aivot ovat uhka- ja hälytystilassa. Mieli on valppaana ja varuillaan.

Asetan AirPods Pro 3 parin korviini ja laitan Insight Timeristä rentouttavaa Joseph Nimohin pianomusiikkia soimaan. Mieli hieman rauhoittuu, vaikka tuntuu edelleen kuin kävelisin tulenlieskojen keskellä. Haluan pois täältä.

Kotona tilanne eskaloituu. Kaikki perheessämme eivät ymmärrä yliherkän ahdistujan elämää. Minun täytyy selittää, että kyse ei ole muista. En voi tälle mitään. Joskus mietin, että minussa on vikaa. Mutta tiedän, että sekin on vain ahdistuneen aivokoppani aiheuttama tunne. Olen vain erilainen. Käsittelen asioita eri tavalla.

Teen kaikkeni, että samalla tavalla neurodivergentillä pojallani olisi turvallinen tila olla. Hänkin nimittäin ahdistuu ja koetan pitää hänet rauhallisena, samaan aikaan kun tunnen itse samoin. 90-luvulla isäni usein hermostui minuun, kun ahdistuin odottamattomissa tilanteissa. Silloin ei paljon asioista mitään tiedetty. Onneksi nykyään tukea löytyy enemmän.

Päivässä on silti iloa. Saan herkkuja ja vietän sen perheeni kanssa. Siksi harmittaakin, että joskus Möykky tulee pilaamaan osan asioista. Ei auta kuin pestä Möykyn mustat tahrat ja toivoa, että seuraavalla kerralla pääsen vähemmällä.

Kotona tilanne purkautuu. Itku ja riippumatossa sateen ja ukkosen kuuntelu rauhoittaa. Ehkä tämä taas tästä.

Helteet ovat täällä taas. Juuri kun ehdin jo asennoitua syksyn viettoon. Loman viimeisiä päiviä viedään ja unirytmiä on lähes mahdotonta kääntää. Olen joutunut ottamaan kovat keinot käyttöön, eli meditaatiota iltaisin. Mutta tuntuu, että oikein mikään ei auta.

Tänään vuorossa vanhojen SSD-levyjen migratointi ntfs-3g ja exfat-tiedostojärjestelmistä ext4:lle. Saan Linuxilleni hieman lisää tilaa, mikä on hetkellinen apu, sillä kiintolevyjen hinnat ovat pilvissä. Jos olisin rikas, ostaisin tällaisen. Ei tarvitsisi hetkeen miettiä levyn nopeutta tai tilaa. Ennen tykin pöytäkoneen sai 2000 eurolla, nykyään tuolla hinnalla ei saa edes näytönohjainta. Pitkäikäiseen tietokoneeseen saa satsata kymppitonnin, jos haluaa nopean koneen, jota ei tarvitse olla optimoimassa seuraavaan viiteen vuoteen. Luulin, että oma pöytäkoneeni on uusinta laatua, kun sen vuonna 2020 ostin, mutta jo seuraavana vuonna kaikki oli vanhaa – ja sitten tuli AI. Mooren laki on toteutunut pelottavan hyvin.

Ehkäpä vielä pari peliä Overwatchia, sekin kun nyt toivottavasti pyörii hyvin M.2:lta. Hauskaa on, että olen Linuxin puolella harrastanut todennäköisesti enemmän pelien optimointia kuin itse pelaamista.

Eilinen Karrin poismeno pysäytti. Jääväämättömyys on läsnä koko ajan. Olga Temosen kirjan kannet myös suljettuani jään jälleen pohtimaan elämän rajallisuutta.

Elämänfilosofiakseni on muodostunut eräänlainen ajattomuuden metsästäminen. Se on yhtä aikaa kaiken merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä. Jotkut saavat näitä kokemuksia meditaatiosta, mutta ajattomuutta voi kokea myös urheilun, luovan flown, paikallaan olemisen, lepäämisen, tanssin tai vaikkapa musiikin kuuntelun kautta. Se on se mielentila, jossa ihminen unohtaa kokevansa aikaa, eikä osaa olla huolissaan siitä miten aikansa käyttää.

Olen isäni kuoleman jälkeen, vuodesta 2019, yrittänyt opetella hyväksymään oman kuolevaisuuteni. Haluan syleillä stoalaista memento mori -ajatusta, muista kuolevasi, muista, että kuolet. En halua järkyttyä liikaa sitten kun (huom, kun) jokin syöpä tai sairaus iskee ja saan lääkäriltä ”kuolemantuomion” ja tietyn määrän aikaa elää. Koska olemme kaikki kuolemaan tuomittuja, emmekä voi koskaan tietää kuinka paljon meillä on aikaa jäljellä. Joillakin se on vuosia, joillakin vuosikymmeiä, mutta emme todella voi tietää, ennen kuin se sairaus iskee. Ainoa varma fakta, jonka tiedämme on, että minä, ja sinä, ja kaikki, kuolevat. Siksi asian ei pitäisi tulla koskaan mitenkään yllätyksenä. Alan olla sinut asian kanssa. En tietenkään toivo äkkikuolemaa ja haluan olla täällä vielä pitkään, mutta en myöskään torju ajatusta, että kaikki tämä on häilyvää ja ohimenevää.

Kuolemisprosessin ja kuoleman jälkeisen elämän miettimiseltä ei voi välttyä, koska olemme ihmisiä ja meihin on sisäänrakennettu tietynlainen tietoisuus omasta rajallisuudestamme. Voi kunpa olisimme kuin eläimiä, jotka eivät ole tietoisia ajasta. Eivät matonen tai lintu mieti tällaisia kysymyksiä ja heillä tuskin on kuolemanpelkoa samassa mittakaavassa kuin ihmisillä. Vaikka joillakin lajeilla kuten korpeilla olisikin älykkyyttä tai kykyä havaita aikaa, useammalla eläimellä ei ole tietotaitoa suunnitella elämää vuosikymmenien päähän, saati elinikää niin pitkälle. Miksi siis me ihmiset jahtaamme pitkää elämää, kuolemattomuutta ja täydellistä ajankäyttöä, unohtaen kuoleman olemassaolon?

Useamman ihmisen pitäisi oivaltaa se, että tärkeintä ei ole se kauanko meillä on aikaa jäljellä, vaan kuinka paljon ajattomuutta koemme. Olen edelleen tieteilijä Sabine Hossenfelderin ja suhteellisuusteorian kannalla, esimerkiksi isäni on edelleen olemassa omassa ajassaan, ajattomissa hetkissään. Minä elän niissä hetkissä ja niistä hetkistä, joissa en mieti aikaa, joissa vain olen. Niitä ovat juokseminen metsässä, silitettävänä oleminen, kattoon tuijottaminen, meditointi, ohjelmointiflow, järvessä uiminen, saunominen. Silloin aika katoaa.

Kun minä lähden täältä (suhteessa minua ympäröiviin ihmisiin, siis), olen edelleen elossa ja olemassa omassa ajattomuudessani. Uskon, että kun tietoisuus minusta häviää, sulaudun osaksi ajattomuutta, joka on aina olemassa. Eli tavallaan universumi ja minä ja kaikki muutkin elävät aina omassa ajattomuudessaan.

Mistäs minä mitään tiedän. Mutta ajattomuuden filosofia tuo minulle lohtua ja muistuttaa, että ei tiedottomuus ja ajattomuus ole mikään kamala asia. Asiat tapahtuvat juuri nyt kronologisesti kuten ne ajassa koemme, mutta kronologisuus ei ole ainoa tapa kokea ja elää, ainakaan mielissämme. Koko aika on käsitteenä ihmisen luoma konstruktio. Ehkä jonain päivänä ymmärrämme ajasta vielä enemmän. Mutta juuri nyt, tässä ajassa, tämä riittää minulle.

Fyysinen olo vaikuttaa yllättävän paljon mielialaan. Myönnän, että syön ja nukun edelleen väärin. Kun yhtälöön lisää paljon liikuntaa, ei olo ainakaan helpota, kun kroppa huutaa ravintoa. Olen toivoton tapaus.

Tuijotan postdromessa kirjahyllyäni. Apina hakkaa pääni sisällä symbaalejaan. Sateisesta tiistaipäivästä ei jää käteen juurikaan raportoitavaa.

Miten voikin olla näin maanantaifiilis, vaikka on loma? Meilit katsottu, tehtävät tehty. Hieman ahdistaa, että on tullut sitouduttua taas kaikenlaiseen, vaikka ei pitäisi lomalla ahdistua. Yhdistysasiatkin etenevät melkein joka päivä, mutta lomalla ei oikein nyt jaksaisi rehkiä niitäkään määräänsä enempää.

Menen lenkille. Sitten ehkä pelailua. Asia kerrallaan.