Lokikirja

Maanantai. Uniongelmat jatkuvat, väsymys on valtava. Onneksi aina ei tarvitse jaksaa.

Sunnuntain CHANGELOG.md-tiedostot sisältävät yleensä paljon tavaraa. Tänään ainakin yritän olla tekemättä liikaa. Sunnuntai on minulle lepopäivä.

Ahdistaa yllättävän vähän. Dopamiinivaje on todellinen ja se näkyy minulla siinä, että olen levoton. Kaipaan koko ajan jotain uutta sovellusta kokeiltavaksi, uutta asiaa postattavaksi nettiin, enkä oikein edes tiedä mitä haluan tehdä. Linuxilla on koko ajan jotain kesken, jotain ”kivaa” puuhastelua. Tuntuu välillä, että olen kuin Samantha Carter joskus, kolmoskaudella, jossa hänen mielestään on ”hauskanpitoa” tutustua reaktorin toimintaan, kun Jack haluaa vain lähteä kalastamaan. Nautin tekniikkaan tutustumisesta, vaikka pelailuakin olisi tarjolla.

Ehkä tänään pakotan itseni pelaamaan Overwatchia. Tai Cyberpunkia. Tai Red Dead Redemption 2:sta. Tai Baldur’s Gate 3:sta (toiseen kertaan). Kaikissa näissä olisi vielä paljon opeteltavaa ja pelailtavaa. Katsotaan, saanko aivojani rauhoittumaan.

Tunti ennen puhetta on yleensä se vaikein. Kädet hikoaa, päässä heittää, vatsassa muljuaa. ”Miksi suostuin tähän?”, ”Oliko tämä tosiaan viimeksikin yhtä vaikeaa?”, ”Miksi jännittää näin paljon?”, ”Olikohan tämä nyt viisas veto?”, ”Mitä jos mokaan lavalla?”, ”Entä, jos olenkin väärässä?”, ”Ketä minä muka huijaan?”. Muistan aiemmat mentaaliset itsepreppailut: ”Jännitys on tunteena sama kuin innostus!”, ”Sinä pystyt siihen!”, ”Tämä on jo 11. kerta, kokemusta on!”, ”Olet salin kovin jätkä!”.

Katson kelloa. Viisi minuuttia on kulunut. Hittolainen. Miksi aika kuluu näin hitaasti? ”Muistankohan sanoa kaiken mitä pitikin?”. Sitten edellinen esitys loppuu ja astelen lavan edustalle. Rintapieleeni kiinnitetään mikki. Ilmeisesti tämä kuvataan. Viimeiset höpöttelyt Suorannan Teemun kanssa ennen esittelyä. Tässä kohtaa ääneni ei ainakaan takeltele. Jännitys tuskin näkyy päällepäin. Asettelen mikin oikeaan kohtaan, jotta tiedän missä seisoskella. Harjoittelen klikkerin ja laserin käyttöä.

Minut esitellään. Kuulostaapa kivalta. Olenko muka noin kokenut? Ilmeisesti vuosikymmenet ovat vierineet. Nuorenahan minä tämän aloitinkin. Astelen lavalle aplodien saattelemana ja esittelen itseni, ”Hello everyone, my name is Rolle”. 44 sivua 35 minuutissa. Siitä tietää, että esitys menee hyvin, kun ei muista katsoa esiintyjämuistiinpanojaan. Aihe on sen verran laaja, että jotain jää sanomattakin. Hyvät vitsit ja tärpit tietenkin muistaa vasta sitten, kun on sanonut ”Thank you, that’s about it. Any questions?”.

Kolme yleisökysymystä, vielä hyviä sellaisia, joihin osaan vastatakin. Lasken, että ainakin seitsemän ihmistä kiittää puheesta ja osa jää juttelemaankin. Esitys on selvästi menestys ja parannus viimeiseen ja sitä edelliseen.

Yleisölle puhumisessa voi kehittyä. En kuitenkaan ole varma, haluanko puhua ihan joka vuosi. Sen verran raskasta tämä on. Palkitsevaa puhuminen on silloin, kun tietää, että joku saa hyötyä tai inspiraatiota. Monelle tästä puheesta jää lohkomallit takaraivoon. Tykkään yleisölle puhumisesta huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi pöytäseurueessa keskustelemisesta. Lavan edessä saa puhua tauotta itselleen tärkeästä aiheesta ilman että kukaan keskeyttää. Dinnerit jätän varmaan jatkossakin väliin.

Vaikka Oura-sormukseni huutavat, että en ole palautunut mistään mitenkään missään vaiheessa koko viikolla, olo on lauantaina yllättävän hyvä. Ja miksi ei olisi, koska olen saanut yli kahdeksan tuntia unta. Sen voimin jaksan juosta 11 kilometrin lenkin. Ulkona on täydellinen lenkkisää, syysaurinkoa ja keltaista puissa. Muistan miksi rakastan juoksemista, harmillista, että se on jäänyt niin vähälle.

Nyt kelpaa rentoutua. Mukavaa viikonloppua sinullekin, lukijani.

12h junassa istumista takana: niska, selkä ja jostain syystä myös jalat paskana. Note to self: ei enää ikinä kiskobussilla… Kerron lauantaina lisää siitä, miten puhe ja tapahtuma meni. Nyt on veto poissa.

Ennen reissailua ei koskaan oikein tule uni, eikä nukuta niin hyvin kuin pitäisi. Kukun puoli neljään asti, koska en vain saa itseäni rauhoittumaan. Onneksi juna ei sentään lähde ihan aamuseitsemältä. Vähän myöhässäkin se on.

Ekstraluokka, totta kai. Junassa koodaaminen on oma lajinsa. Matka menee hämmentävän nopeasti, vaikka Keski-Suomesta Kainuuseen persettä joutuu puuduttamaan kuuden tunnin ajan penkkiä vasten. Niska ja selkä toisaalta kipeytyvät eniten istumisesta. En ole edellisestäkään jumista vielä toipunut.

Oulussa kirjaudun hotelliin ja lähden puhujaillalliselle. Pöydässä istuu tuttuja nimiä alalta. En ole koskaan oikein ollut kovin etevä isommissa porukoissa ja tälläkin kertaa keskityn lähinnä kuuntelemaan. Olen sosiaalinen erakko, joka harvoin poistuu Jyväskylästä, ja nyt olen yksin kaukana kotoa, poissa mukavuusalueeltani. Tulipahan lähdettyä.

Hotellihuoneessa rauhoitun jälleen ohjelmointihenkisissä puuhissa, lukemalla Reachy Mini -robotista, selaamalla Redditiä ja Mastodonia.

Uni ei taaskaan tule.

Lavalla puhuminen on minulle jotenkin paljon helpompaa kuin ihmisten keskellä sosialisoituminen. Lavalla saan puhua rauhassa minulle tärkeästä aiheesta, eikä kukaan keskeytä. Huomenna on minun vuoroni.