Unen määrä tai laatu ei kohene vieläkään, mutta päivä on huomattavasti edeltäjäänsä parempi. Palaveripäivä. Poikkeuksellisesti saan töllin täksi päiväksi omaan käyttööni. Lounaalla lähden katsomaan mitä kylän lounaspaikassa on tarjolla. Hölkäten takaisin.

Pienillä paikkakunnilla aika on jotenkin pysähtynyt, hyvässä ja pahassa. Tuntuu jotenkin paljon rauhallisemmalta kuin kaupungissa. Tähänkin voisi varmaan tottua. Olen kuitenkin henkeen ja vereen kaupunkilainen, luonto toimii satunnaisten ekskursioiden muodossa.

Huomenna nokka kohti kotia. Nautitaan vielä hetki hiljaisuutta.

Harvinaista, että ei ole juurikaan palavereita. Silti päivän vesittää armoton väsymys. Univajeen määrä on valtava ja ruokailukin on ollut mitä on, siinä varmaan syy. Yleensä pärjään kahvin voimalla ja olen täynnä ideoita, tänään tuntuu ettei aivotoimintaa juurikaan ole.

Parinkymmenen minuutin ”power nap” saa olon tuntumaan entistä paskemmalta. Syke on korkealla ja hikoiluttaa. Vannotin itselleni eilen, että tänään aloitan päivittäisen lenkkeilyn, mutta täytyy varmaan heti toppuutella.

Katsotaan mitä tästä tulee…

Maanantain kirous seuraa kuin varjo, mihin sitten menenkin. Ilmeisesti riittää että on maanantai. Seitsemältä ylös, noin viisi tuntia unta, suodatinkahvi tippumaan ja hommiin kannettavan tietokoneen ääreen.

Työpäivä ei ole helppo. Kaikenlaisia haasteita. Mutta ei kaikki voi aina olla ruusuilla tanssimista. Universumi tasapainottaa tilanteen ennemmin tai myöhemmin.

Suklaata, makeisia, teetä, kanaa ja riisiä. Pakotan itseni ulos luontoon. Reilut viisi kilometriä juoksemista, kunnes alkaa heikottamaan. Nälkä yllättää. Muistan, että veden juominen on jäänyt tänään vähille.

Muistan miksi en puhu äitini kanssa politiikasta. Tulee muistot mieleen edesmenneen isäni kanssa riitelystä. Mutta en syytä heitä, syytän suomalaisia uskonlahkoja ja konservatiivikristillisyyttä. Väsymys ja tulenarat aiheet eivät ole hyvä kombinaatio. Maadoitus ja asian purku kuitenkin purkaa tilanteen.

Huomenna parempi päivä. Pakko olla, koska ei ole enää maanantai.

Vierailen äitini luona näköjään kerran pari vuodessa. Viimeksi heinäkuussa 2025 ja sitä ennen maaliskuussa 2025, sitä ennen taisi olla jopa vuoden gäppi. Pitäisi vissiin vähän useammin, mutta olen huono kyläilemään. Tällä kertaa maaseudun rauhassa su-to, eli työviikko etänä kaukana kotoa. Vähän vaihtelua elämään. Liikkuva toimistoni, eli MacBook Pro palvelee mistä vain.

Viimeisimmästä reissusta (WPSuomi 10.10.2025) on kulunut yli puoli vuotta. Matkustaminen, seikkailu, sosiaaliset tilanteet esiintyvät elämässäni lähinnä fiktion muodossa. Siksi tuntuu erittäin kummalliselta jättää koti taakseen, etenkin kun tällä kertaa olen liikkeessä yksin. Ikävä ja ahdistus asettuvat sisuskaluihin minuutti kotioven jättämisen jälkeen. Eräänlaista siedätyshoitoa.

Pitää nyt yrittää nauttia hiljaisuudesta. On hämmentävää miten kaupungin meteliin tottuu. Luonnon keskellä kuulee oman hengityksensä äänen.

Äiti on napannut talteen joitakin vanhoja valokuvia. Sata vuotta vanhoja valokuvia 1900-luvun alusta loppuun saakka. Isoisoisäni vaikutti hienolta henkilöltä.

Lehtileike vuodelta 1971 kertoo: ”Täysin yllättäen levisi viime perjantain tieto siitä, että paikkakuntamme tunnetuimpia ja luotetuimpia miehiä, oli saanut kutsun iäisyyteen. Tuntui aivan siltä, kuin olisi valtava honka kaatunut kankaalta. Tavallinen lause oli ”Hän on hyvä mies”.” Isoisoisäni soti molemmat Suomen sodat ja perusti sodan jälkeen rintamamiesveteraanijärjestön.

Valokuvat ja lehtileikkeet vievät mieleni hetkeksi menneisyyteen. Hän kuoli sydänkohtaukseen äitini ollessa 6-vuotias. Hyvät lähtevät aikaisin.

Kuusi tuntia unta, mutta herättyäni menen uudelleen nukkumaan. Tunti-pari lepäilyä, ei sitä uneksi voi sanoa. Sen verran kuitenkin kertyy unta, että olo on levollisempi.

Olen viime päivinä ollut hieman sekaisin, ahdistunut, ehkä masentunut. En ole päässyt karistamaan sitä tietynlaista ”kaiken epävarmuutta” pois päiväjärjestykestä. Tiedän, että mikään tässä elämässä ei ole varmaa ja pienistä hetkistä pitäisi osata nauttia, mutta jonkinlainen alitajuinen prosessi on käynnissä. Tammi-maalis oli suorastaan seesteistä, mutta nyt jostain syystä kevään pamahtaessa käyntiin mielialat heittelevät. Ehkä tästä voi päätellä sen, että vuodenajan vaihtuessa mielialakin vaihtuu.

Asioita voisi helpottaa roikkumalla vähemmän somessa, lukemalla vähemmän maailman menosta ja katsomalla vähemmän ahdistavia dokumenttisarjoja. Voisi myös syödä, liikkua, nukkua enemmän. Olen ennenkin onnistunut pitämään rutiineista kiinni. Mutta nyt on ollut sellainen olo, ettei jaksa eikä kiinnosta.

7 päivää edellisestä migreenistä. Voikohan jännitys ja pelko seuraavasta synnyttää migreenin? Joskus tuntuu, että mikä tahansa voi laukaista sen. Koputan puuta.

Ehkä menen videopelien maailmaan, vielä kun voin.