Kolmas päivä musiikintekopuuhissa. Siitä on tosiaan vuosia aikaa, kun on näin innostunut, mutta minulla tyypillisesti harrastus valtaa sitten koko vapaa-ajan. Kun töissä menee myöhään, myös harrastuksissa menee myöhään.

Näyttää muuten siltä, että Lotan demona nauhoittama ensimmäinen säkeistö sopii biisiin kuin nenä päähän! Lauluosuuksien sovittaminen esim. pitch correctorilla ja miksaaminen efekteillä on aivan uutta, upeaa ja hienoa. Tästä tulee takuuvarmasti bängeri, kun jaksetaan vaan viimeistellä kunnolla.

Tällä hetkellä päivien jakauma on jotakuinkin 60% työ, 39% harrastukset (juuri nyt musiikki), 1% kaikki muu, kuten perhe, lepo, ravinto ja elämä. Tavallaan harmittaa taas, kun en minä ole tällä pallolla vain suorittamassa. Ehkä tämä kaikki on jotain epämiellyttäviä tunteita ja demoneitani karkuun juoksemista. Ehkä kirjoitan tästäkin biisin. Ja se taas lisää entisestään ruuhkaa kalenteriin. Eipä sinne hetkeen ole mitään mahtunutkaan…

Katsottuani hiljattain jonkun syöpään kuolevan viimeisiä vetelevän muistovideon YouTubesta, suositukseni ovat nyt täynnä vastaavia videoita. En tiedä miten suhtautua. Moni käsittelee tällaiset videot vaistonomaisesti ajatuksella ”ei koske minua”, mutta fakta on, että kaikki kuolemme vääjäämättä, sinä ja minä. Kysymys on vain milloin. Pitäisi osata elää ikään kuin sen tiedon kanssa, että olet parantumattomasti sairas eli vääjäämättömästi kuolemassa. Mutta miten?

Jos saisin nyt tietää sairstavani syöpää, johon takuuvarmasti kuolen, mitä muuttaisin elämässäni? Muuttaisinko mitään? En tiedä. Kai sitä suhtautuisi vähän suopeammin läheisiinsä. Kai tekisin vähän vähemmän töitä. Mutta miksi en toimisi näin jo tänään? En tiedä. En minä kai muuta osaa, oli kuolemansairas tai ei.

Harjoittelen elämää.

Miksi kevät on aina kaaosta? Miksi en osaa ottaa asioita normaalisti? Onko Rollella tavallista rentoa elämää koskaan? Miksi kirjoitan tätä keskiyöllä, kun pitäisi olla nukkumassa? Haluaisiko joku antaa näihin kysymyksiin vastaukset?

Kääntelen syntikan nuppeja liian myöhään ja koko yö menee pyöriessä ja katsellessa tylsiä mikseripöytäunia. Työpäivä menee vähän turhankin vauhdikkaasti, mutta pääsen lähtemään normiaikaan eli kuuden jälkeen. Kotona jatkan heti siitä mihin sunnuntaina jäin biisin kanssa. En ole tehnyt musiikkia kunnolla kolmeen vuoteen. Tuntuu hyvältä.

Yht’äkkiä kello on puoli kaksitoista. Aika menee nopeasti, kun on mukavaa. Eikä ehdi edes ahdistua.

Hyvät yöunet, aurinko paistaa ja aamupäivä alkaa kahvihetkellä. Yllättävän vähän ahdistaa. Ei varmaan kannattaisi miettiä alituiseen ahdistuksen tasoa, ehkä sekin itsessään ahdistaa. Tiedä häntä.

IRCissä puhutaan päivällä tekoälystä ja kuinka se vaikuttaa musiikin tekemiseen. Suno, Replay ja muut vaikuttavat vähän liiankin päheältä. Rippaakohan AI muiden biisejä? Voiko AI:n tekelettä sanoa edes kenenkään säveltämäksi? Päätän silti kokeilla ja saankin inspiraatiota uuteen synthwave-kappaleeseen. Jotenkin eri melodiavaihtoehtojen kuuleminen saa päässä musiikin jatkumaan. Päätän, että otan tekoälyn avustamana korkeintaan jotain elementtejä tai ideoita – ideathan eivät ole kenenkään omistamia, kunnes varastat ne?

On mukavaa pitkästä aikaa tehdä musiikkia Streetgazer-projektilleni. Aloitan kerrankin rummuista ja sitten kasaan päämelodian ja laulun päälle muun kappaleen. Laulu on toistaiseksi tekoälyn laulama, koska en kehtaa kotona laulaa itse nauhalle, ainakaan vielä. Laulu kuulostaa yllättävän hyvältä, mutta kyllä siitä tekoälyn huomaa. Ehkä laulan itse laulut uudestaan jossain kohtaa tai sitten pistän esimerkiksi Lotan laulamaan. Mutta kappaleesta tulee hyvä, vaikka sitä on neljän tunnin jälkeen vasta puolitoista minuuttia kasassa. Melodinen, tunnelmallinen, mahtava.

Jos jaksan tehdä useamman biisin, albumista tulee konseptilevy, aiheena ahdistus. Ensimmäisen säkeistön ja kertsin sanat ovat jo kasassa:

[Verse]
Heart racing
Mind erasing
Caught up in this endless maze
Dark shadows
Haunting echoes
Anxiety’s cruel embrace

[Verse 2]
Lost in the neon
Feeling frozen
In this city of empty dreams
Drowning in the static
Panic rising
Silent screams
Tearing at the seams

[Chorus]
Electric shadows haunting my mind
Gloomy whispers that I can’t leave behind
In this synth wave symphony
Anxiety’s symphony

Vihaan tekoälyä siinä mielessä, että se tekee asioista liian helppoa ja moni käyttää sitä jo ”valmiina”. Mutta tekoälyavusteinen säveltäminen on yllättävän kivaa näin kiireiselle ihmiselle.

Sunnuntaipäivä hyvin käytetty. Nyt ehtii vielä muutaman tunnin Overwatchia ja sitten nukkumaan. Saapi nähdä, milloin ehdin jatkaa biisiä eteenpäin. Ehkä teen kappaleen tulevien viikkojen aikana valmiiksi ja julkaisen sitten pelkän singlen. Minulla on tapana tähdätä liian korkealle ja koittaa tehdä EP tai albumillinen musiikkia, joita en saa koskaan viimeisteltyä. Parempi julkaista joskus jotain kuin ei koskaan mitään.

Aivan ultimaattisen raskas ja pelonsekainen päivä, asioita enempää erittelemättä. Aamupäivän 5km juoksulenkki ei saa asioita nollaantumaan.

Äsken olisi alkanut Mokoman keikka, jonne oli lippukin, mutta en pysty kohtaamaan ihmismassaa. Siispä support your local ja skip. Ei vaan kykene osallistumaan. Olen sosiaalisesti ahdistunut ja rajoittunut. En muista milloin olen viimeksi käynyt katsomassa jotain keikkaa. Varmaan 2-3 vuotta sitten. Ajattelin, että tämä Mokoman keikka olisi sellainen, jossa voisi harjoitella, mutta ei. Ei pysty, etenkään tässä elämäntilanteessa. Joku sanoinkin hyvin, että keikkapaikka on kuin ihmislihasäilykepurkki.

Nyt aion nollata pään, eli pelata Overwatchia.

PS. Jos jostain saa olla ylpeä, niin meidän tekemästä Lutakon lippukaupasta.

Puhti poissa. Apina hakkaa symbaalia pään sisällä. Viikonloppuna rennosti. Kirjoittelen myöhemmin lisää henkeviä.