Kolmas migreeni viikon sisään ei hirveästi mieltä ylennä. Tällä kertaa herään järkyttävään jysäriin heti maanantaina. Onneksi ajoissa ennen töitä, niin ei mene työaamu pilalle. Paitsi meneehän se kuitenkin. Vaimoni puhelimeen soitetaan. Ärsyttää tilanteet, joissa viranomaiset eivät lue tietoja tarpeeksi, joka johtaa kuurolle soittamiseen.

Aamu on muutenkin hieman kaoottinen, sillä postdromesekavuuteni keskellä huoltomies huoltaa vessaamme. Puhun puhelimessa kesken videopalaverin. Puhelun aikana äänilähtö on unohtunut puhelimeeni, joka on peiton alla. Tajuan vasta liian myöhään, että ääneni toiselle puolelle ei lähdekään Maciltani.

Loppupeleissä maanantai on työtehon suhteen ihan hyvä päivä. Pääkoppa ei ole ihan kunnossa, mutta ei se mitään. Toivon vain, ettei näistä migreeneistä tule päivittäinen juttu.

Laitan villasukat jalkaan. On sunnuntai, 26. huhtikuuta. Lumet ovat sulaneet. Jäljellä on jäätävä tuuli. Iltaa kohden pilkistää aurinko. Kyllä se kevät sieltä tulee.

Sunnuntaitreffeillä kahvilassa puheenaiheeksi muodostuvat tekoäly, tekniikka, lapset ja vanheneminen. Totean, että identiteettiin vaikuttava iso muutos, pojan diagnoosi, yrityksen asiat ja monet muut ovat tapahtuneet liian lyhyen aikaikkunan sisällä. Ehkä sekin rasittaa. Selitän asian kuin vuoden 2013 surullisenkuuluisa dissosiaationi, mutta vain noin 30%. Hyvätkin asiat kuormittavat.

Päätän jo ajoissa, että en tee mitään kovin raskasta tänään. Energiat ovat vähissä. Silti juoksen yli 11 kilometriä matolla… Mikä minua vaivaa?

Loppuilta iisisti.

Saapuu taka-taka-taka-taka-taka-takatalvi. Luulin kinosten jo vihdoin sulaneen ja valon auringosta tuoneen elämän lahjaksi luoduilleen. Ei luulo tiedon väärtinä voi olla omillaan, kun taka-taka-takatalvi kiroiksi on tullut päälle maan. Näin laulaa Mokoman Marko Annala. Tietää, mistä laulaa, nimittäin tänään sataa Jyväskylässäkin lunta.

Rebound-migreeniä pukkaa, ei voi mitään. Lääke onneksi vie kivun mennessään. Nämä viikonloput ovat välillä aika erikoisia, kun kroppa ”lepää” omalla tavallaan. Kaikki vaivat iskevät sillon, kun koskuille on aikaa ja tilaa.

En minä aivan kunnossa ole, mutta en ole myöskään mikään kuolemansairas. Yritän muistaa kuitenkin isäni opit, että en vähättelisi olojani. Keho- ja mieliyhteys kun on kuitenkin nyt jostain syystä kateissa.

Tytär stressaa sormeeseen tulleesta haavasta. Hän on aina pelännyt verta ja haavoja. 17-vuotias, mutta aina minun oma vauvani.

Onneksi saa levätä.

Lihamylly-viikko. Olen niin iloinen, että se on ohi ja saa hetken levähtää. Stressikäyrät tänään tapissa, taattu migreeni. Onneksi lääke auttaa.

PS. Olen virallisesti tänään Rolle Roni Mikael, kutsumanimi Rolle. Tehtävälistalla muutama sata päivitettävää paikkaa. Loput ajan kanssa.

Suodatinkahvi huiviin, tavaroiden pakkaaminen ja kotia kohti. Oloni on kuin Bilbo Reppulilla kävellessäni piennarta pitkin 5.7 kilometrin matkan risteykselle, josta OnniBus lähtee Jyväskylää kohti.

On mukavaa saapua kotiin. Hieman ylimääräistä ahdistusta luo tyhmät ”mitä jos” -ajatukset. Jäivätkö paikat siistiksi, sammutinko Mocca Masterin?

Huoli seis.

Pizzaa.