On aika hieno tunne saada asioita aikaan. Päivä on kaikin puolin hyvä. Kofeiinin määrä on hieman yläkanttiin, mutta pari litraa vettä tasapainottaa.

Poikani täyttää tänään 13 vuotta. En haluaisi ajan kuluvan. Ei haluaisi hänkään. Kuulemma olisi ollut kivempi olla edelleen 12. Ymmärrän.

Katseluvuorossa SALLI-leffat 1-8. Tuntuvat kuin uusilta, jännittäviltä dekkareilta. Niin sitä ihminen unohtaa katsomansa. Olen muutenkin katsonut viime aikoina paljon 90- ja 2000-luvun teoksia.

Aika on armoton. Huokaus.

Päivän mittaan mieleen tulee useampikin hieno anekdootti. Harmi, ettei ajatuksien sanelu onnistu minulle luontaisesti. Sitä kautta tulisi ehkä tallennettua aivoituksiaan hieman useammin. Nyt lokitus jää lähinnä kaaottisiin muistiinpanoihin ja julkinen lokikirja (tämä, jota parhaillaan luet) jää lähinnä reaaliaikaiseksi tyhjänlänkyttämiseksi, kuin ruoantähteet, jotka eivät enää ilahduta, kun kaikki parhaat palat on jo syöty aikoja sitten. Tyypillisin ajatukseni tyhjän kanvaasin avattuani on lähinnä ”Mitähän ihmettä tähän oikein kirjoittaisin?”.

Mutta en tiedä haittaako tämä. Olen nimittäin taitava tyhjän kirjoittamisessa. Joskus nuorempana osasin kirjoittaa luovemmin. Hieman kaipaan niitä aikoja, kun varasin tunteja teksteilleni minuuttien sijaan. Nykyään kirjoittamiseni vastaa pieraisua ja kyljen kääntämistä. Ei minkäänlaista otetta tai substanssia. Siksi toivonkin, että saisin elää näiden ”ruuhkavuosien” (yök, kuinka vihaankaan tuota sanaa) ohitse ja pääsen joskus todistamaan hitaampia aikoja, jolloin voin istua jossain rauhassa ja vain olla. Ja kirjoittaa. Ehkä joskus jotain asiaakin.

Maanantai, joka yllättäen tuntuu maanantailta, siltä, kuin viikko olisi jo pitkällä. Aivan ylitsepääsemättömän väsynyt olo työpäivän jälkeen.

Ei auta.

Parempi yrkkä huomenna.

Onneksi tästäkin päivästä löytyy jotain iloitsemisen aihetta. Juuri nyt se on pasta bolognese ja Tähtiportti.

Postdrome, eli aivosumu. Sadepäivä. Kahvila yllättävän rauhallinen. Klassinen ”älä tee mitään”-päivä, jolloin päädyn tekemään vähän liikaakin kaikkea. Serverit päivitetty, eli joutaa nukkumaan…

Herään paria minuuttia ennen yhdeksää, ilman herätyskelloa. Sisäinen kello on näköjään synkronoitu vihdoin yhdeksään aamulla, mikä onkin ihan hyvä asia.

Tänään on vuorossa kesäkauden pisin lenkki, 33 kilometriä. Tiedän jo valmiiksi, että ongelmia on tiedossa, sillä jääkaapissa ei ole juurikaan ruokaa. Perjantain hiilaritankkaus auttaa hieman. Olen auttamattoman onneton syömisessä ja siksi pitkät lenkit menevät usein mönkään. Minulle ei ole mikään ongelma juosta pitkiä matkoja muuten, mutta harmi kun hommaan tarvitsee niin paljon energiaa.

Päätän syödä pari ruisleipää juustolla, juoda mehua ja vettä ja ihan vaan lähteä. Mukaan kaikki vauhtikarkit, joita löydän. Kaupasta Oshee ja energiashotti ja sitten menoksi. Ensimmäiset 25 kilometriä menee yllättävän nopeasti, saan vauhtiakin jalkoihin. Vauhtikarkit puolen tunnin välein. Maantiet Puuppolassa riemastuttavat. Upeita peltoja, aurinko paistaa. Mutta sitten alkaa hyydyttää. Mieleen tulee vuoden 2024 maratonini. Tein silloin tavallaan yhtä tietoisesti saman virheen. Kuka hullu lähtee näin pitkälle juoksureissulle lähes tyhjällä vatsalla? Minä hullu tietenkin.

27 kilometrin kohdalla pistäydyn nopeasti kauppaan. Ostan sokerillisen Fantan. Siitä on etua, nopeita sokereita, eli nopeaa energiaa. Mutta kroppa on jo tiltissä. Katson kellosta tilannetta kilometrin välein, mutta olen edennyt vain sata metriä. 27.1km. Juoksen eteenpäin. 27.1km. Tai siltä se ainakin tuntuu. On merkillistä, että niin pitkä matka menee nopesti, mutta sitten tuntuu, että tie vain pitenee. Tämä on se kuuluisa mentaalinen puoli.

Lopulta kuitenkin näen vihdoin taas tuttuja maisemia. Innostun hieman, mutta tässä kohtaa alkaa taistelu kipua vastaan. Jalat eivät ota totellakseen. Polvikin oikuttelee yllättäen, mitä se ei koskaan aikaisemmin ole tehnyt.

34.19km kertyy tauluun, 30km kolmanneksi nopein 3h 45min. Mutta en minä nopeutta tavoitellutkaan tänään. Tärkeintä on ylittää itsensä.

Olen jo varautunut kalorivajeen aiheuttamiin ongelmiin. Ja niinhän siinä käy, kuuden jälkeen illalla iskee migreenikohtaus. Antaa tulla. Lääkkeet naamariin. Se ei autakaan ja lähtee taju. Mutta olen päättänyt, että en anna tämän neurologisen sairauden rajoittaa elämääni.

On hämmentävää herätä yöaikaan, kun maailma on pimentynyt. Mutta kyllä se oli taas sen arvoista. Juokseminen on sellainen nautinto, että sen vuoksi voi välillä vähän kärsiäkin. Parempi tämä kuin alkoholi.