Herään paria minuuttia ennen yhdeksää, ilman herätyskelloa. Sisäinen kello on näköjään synkronoitu vihdoin yhdeksään aamulla, mikä onkin ihan hyvä asia.
Tänään on vuorossa kesäkauden pisin lenkki, 33 kilometriä. Tiedän jo valmiiksi, että ongelmia on tiedossa, sillä jääkaapissa ei ole juurikaan ruokaa. Perjantain hiilaritankkaus auttaa hieman. Olen auttamattoman onneton syömisessä ja siksi pitkät lenkit menevät usein mönkään. Minulle ei ole mikään ongelma juosta pitkiä matkoja muuten, mutta harmi kun hommaan tarvitsee niin paljon energiaa.
Päätän syödä pari ruisleipää juustolla, juoda mehua ja vettä ja ihan vaan lähteä. Mukaan kaikki vauhtikarkit, joita löydän. Kaupasta Oshee ja energiashotti ja sitten menoksi. Ensimmäiset 25 kilometriä menee yllättävän nopeasti, saan vauhtiakin jalkoihin. Vauhtikarkit puolen tunnin välein. Maantiet Puuppolassa riemastuttavat. Upeita peltoja, aurinko paistaa. Mutta sitten alkaa hyydyttää. Mieleen tulee vuoden 2024 maratonini. Tein silloin tavallaan yhtä tietoisesti saman virheen. Kuka hullu lähtee näin pitkälle juoksureissulle lähes tyhjällä vatsalla? Minä hullu tietenkin.
27 kilometrin kohdalla pistäydyn nopeasti kauppaan. Ostan sokerillisen Fantan. Siitä on etua, nopeita sokereita, eli nopeaa energiaa. Mutta kroppa on jo tiltissä. Katson kellosta tilannetta kilometrin välein, mutta olen edennyt vain sata metriä. 27.1km. Juoksen eteenpäin. 27.1km. Tai siltä se ainakin tuntuu. On merkillistä, että niin pitkä matka menee nopesti, mutta sitten tuntuu, että tie vain pitenee. Tämä on se kuuluisa mentaalinen puoli.
Lopulta kuitenkin näen vihdoin taas tuttuja maisemia. Innostun hieman, mutta tässä kohtaa alkaa taistelu kipua vastaan. Jalat eivät ota totellakseen. Polvikin oikuttelee yllättäen, mitä se ei koskaan aikaisemmin ole tehnyt.
34.19km kertyy tauluun, 30km kolmanneksi nopein 3h 45min. Mutta en minä nopeutta tavoitellutkaan tänään. Tärkeintä on ylittää itsensä.
Olen jo varautunut kalorivajeen aiheuttamiin ongelmiin. Ja niinhän siinä käy, kuuden jälkeen illalla iskee migreenikohtaus. Antaa tulla. Lääkkeet naamariin. Se ei autakaan ja lähtee taju. Mutta olen päättänyt, että en anna tämän neurologisen sairauden rajoittaa elämääni.
On hämmentävää herätä yöaikaan, kun maailma on pimentynyt. Mutta kyllä se oli taas sen arvoista. Juokseminen on sellainen nautinto, että sen vuoksi voi välillä vähän kärsiäkin. Parempi tämä kuin alkoholi.
Tässä kirjoituksessa on 386 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediversumi -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:07) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13443
Taas on viikko paketissa. Olo on hämmentynyt, monestakin syystä. Päällimmäisenä on kuitenkin positiivisuus ja toiveikkuus. Kaikki asiat elämässäni eivät ole vieläkään kuten haluaisin ja moni juttu hiertää. Kunhan saan vielä viimeisenkin vastaan hankaavan pilarin pois päiväjärjestyksestä, sitten minua ei pysäytä mikään.
Uskon, että kovalla työllä saan aikaan tuloksia. Jos se ei riitä, ei riitä mikään. En ole täällä turhanpäiten. Teen kaikkeni, enkä koskaan luovuta.
Onneksi on viikonloppu.
Tilatkaa Dudelta. Support your local.
