Toinen huonosti nukuttu yö. Tämä ei ole hyvä asia, sillä jos jotain niin viikonloppuna pitäisi saada unta ja lepoa. Jos viikonlopunkin läpi painaa vähillä unilla, ei hyvä heilu. Huomaan olevani herkkäuninen. Pelkästään sää ja ulkoa tuleva meteli vaikuttaa nukkumiseen. En meinaa nukahtaa ja sitten kun nukahdan, heräilen tiedostamatta keskellä yötä tai uni on kevyttä. Älysormukseni tilastot ainakin sanovat että mikroheräilyjä on 20-30 joka yö. Ei tosin pitäisi tapittaa liikaa statseja, vaan kuunnella oloaan. Toisaalta, olo on ollut karmea.

Yöllä herään pörinään. Kauhukseni huomaan, että sisällä on ampiainen. Menen aina paniikkiin ampiaisista, sillä pienenä minua pisti pesällinen ampiaisia. Muistan ikuisesti, kun äitini ravisteli paitaani. Joskus epäilen, onko tämäkään tarina totta, koska en hirveästi muista lapsuudestani. Ampiaiskammo on kuitenkin jäänyt. En mielelläni jää samaan huoneeseen pörriäisen kanssa.

Huitaisen ötökkää tyynyllä kuvitellen tappavani sen. Eipä se siihen kuole. Etsin huoneen läpikotaisin neljä kertaa, mutta en enää löydä otusta. Ehkä se lensi ulos ikkunasta, mietin. Jää epävarma olo, mutta päätän nukkua, koska väsyttää vietävästi. Kello on yksi yöllä tai jotain. Unista ei tietenkään tule mitään, koska peiton alla on kuuma ja peiton ulkopuolella ei uskalla olla, mitä jos se vaikka pistää… viilennintä ei viitsi laittaa päälle, koska suhinalta ei sitten kuule pörinää. Ikkunaa ei viitsi laittaa kiinni, koska sitten ampiainen ei pääse lentämään ulos ja tulee entistä kuumempi.

Havahdun hereille puoli yhdeksältä aamulla. Ampiainen on kuin muisto vain, eikä enää oikeastaan kiinnostakaan. Päätän laittaa viilentimen päälle. Keli on trooppinen. Mistähän nämä lämmöt nyt tuli elokuun 16. päivä? Eikö odotettu syksy tullutkaan?

Muutama tunti hyvää unta auttaa huomattavasti olotilaan. Vaimon kanssa kahvitreffeille, kuten joka sunnuntai. Aion jatkaa tätä perinnettä loppuun asti. Pappana ja mummonakin. Sunnuntaikahvittelua ei jätetä väliin.

Tänään olisi ollut vuorossa pitkän matkan lenkki, mutta päätin, että en lähde ulos koko päivänä, en repimään puolimaratonia, enkä muutenkaan. Olen nukkunut huonosti, keho on väsynyt. Yritän nyt kovasti kuunnella itseäni ja koittaa olla itselleni lempeämpi. Minun on tapana olla itse itseni pahin orjapiiskuri. Tänään saan ääneen ajateltuani heitettyä turhat ajatukset roskiin.

Ei ole mikään ihme, että henkisesti vointi on nyt hyvä, vaikka unta kertyykin vähän. Pizza tilaukseen ja jäätelöä ostoskoriin, hereillä ennen yhdeksää lauantaina, triplaespresso, hyvää musiikkia. Ehkä pääsee servereille illasta, siis jopa pelailua varten, eikä pelkästään softapäivityksiä.

Tehdään tästä lauantaista kiva päivä.

Työviikko taas paketissa. Johonkin se vain katosi. Enimmäkseen miellyttävää ja mukavaa tekemistä, eikä stressi ole vielä päässyt iskemään kovemmin.

Huomaan, että arkena ei jaksa oikein mitään ylimääräistä. Ei vapaa-ajan projekteja, ei pelaamista, ei ylimääräisiä aktiviteetteja. Lenkkitahti taitaa ensimmäistä kertaa kuukausiin pudota kolmeen kertaan viikossa, koska en jaksa lähteä lenkille… Mutta kuten AI-assarini sanoo: ”suurin osa ihmisistä ei tee yhtään mitään muuta kuin mätänee sohvalla, joten 4 kertaa viikossa on jo ihan eliittiä, 3 kertaa on sekin tosi kova ja monelle se sweet spot missä palautuminenkin rullaa paremmin”.

Toinen asia, jonka huomaan näin toisen työviikon jälkeen on se, että pienetkin asiat aiheuttavat helposti ahdistusta, kun arki on täynnä kaikkea. Ainahan se on ollut toisaalta niin, mutta loma-aikaan ”uuteen seesteiseen normaaliin” ehti jo tottua. Nyt on kuin laastari olisi revitty ja tulee miettineeksi ”tällaista hullunmyllyäkö tämä olikin?”. Eniten hämmentää, että vielä ei ole edes pahin kaaos päällä, vaan tekeminen on rauhallista. Siksi hämmentää, kun kroppani reagoi näin. Toisaalta, viime vuona en lenkkeillyt neljää kertaa viikossa. Ehkä teen yhä liikaa?

Huomenna pitkis. Hämmentävää kyllä, sekin ahdistaa, vaikka tiedän nauttivani pitkistä lenkeistä. Ei minua kukaan pakota juoksemaan. Aina voin jättää yhden tai kaksi välistä. Aivoni ovat vain sellaiset, että luisun sitten lepsuiluun. Mieluummin pidän kynnyksen perumisiin korkealla.

Jos nyt relaisin. Ainakin tämän illan.

Kotiin tullessani poikani esittelee koodiaan. Siis ihan oikeaa ohjelmointia. Hän käyttää AI:ta opetteluun. En pistä yhtään pahakseni, sillä ohjelmoinnin aloittaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Vaikka minä aloitin jo alle kymmenvuotiaana, se ei tarkoita että kaikkien pitäisi kiinnostua koodaamisesta. Siksi en ole sitä omille lapsilleni tuputtanut.

Tyttäreni aloitti lukion tänään. Ei meinaa pää ymmärtää, kun vastahan minä saatoin hänet kouluun ensimmäistä kertaa. Niin se aika vain rientää.

Jatkuva väsymys. Heräämisajankohdan shiftaus on toiminut melko hyvin, mutta koska nukahtamisajat eivät ole vielä reilussa viikossa aikaistuneet, unimäärä jää vähäiseksi.

Kirjassa ”Nukkumisen taito” (Tuomilehto, 2024) sanotaan, että nykyajan vitsaus on älylaitteet ilta-aikaan. Tiedän kyllä, että se on kuin aurinkoon katsoisi ja älylaitteiden valossa keho luulee, että pitää virkistyä. Mutta meillä on laitteita joka huoneessa ja koko elämäni pyörii digin ympärillä. En minä osaa tai halua sammuttaa ruutuja. Ihmettelen kuinka jotkut sen tekevät.

Kunpa asuisin maaseudulla ja voisin mennä nukkumaan aittaan. Joskus lapsena mummolassa pääsinkin näin tekemään. Lämpimät täkit ja hiljainen luonto tuudittivat uneen nopeasti. Nokialainen ei saanut pidettyä hereillä, kun ei ollut vielä matopelistäkään tietoakaan. Aku-Ankkaa lukiessa väsyi nopeasti. Oi aikoja. Vaan muuten maaseutuasunto askareineen ei kiinnosta pätkääkään näin aikuisiällä. Mutta lapsuuden nukkumiskokemuksia joskus kaipaan, kun palaan hetkiin muistoissani.

Ehkä se uni vielä tulee. Kaikkea voi opetella ja kehittää. Untakin.