Olen viime aikoina oivaltanut, että voin paremmin ja elän stressittömämmin, kun en suunnittele viikkojani etukäteen. Joskus vielä vuosi sitten käytin sunnuntai-illan tai maanantaiaamun pseudoproduktiiviseen utopiaan, eli viikon suunnitteluun etukäteen. Nykyään assistenttini suunnittelee työpäivän ja minä vain elän minuutti kerrallaan. Olen edelleen vahvasti kalenteri-ihminen, mutta sen sijaan että katsoisin pitkälle tulevaan, katson korkeintaan tätä päivää tunti kerrallaan.

Vuorossa on Stargate SG-1:n jakso Brief Candle, jossa SG-1 -tiimi löytää planeetan, jonka ihmisten elinaika on 100 päivää. Koska ihmiset tietävät rajallisuutensa, he keskittyvät nauttimaan jokaisesta päivästään. Jakso pistää joka kerta miettimään.

– Whatever time I have left, let me spend it my own way.
– But you do not spend it. You waste it.
– I don’t think reflecting my life or trying to figure out how to get the rest of is back is a waste.
– You are angry.
– Yes. Yes I am. Aren’t you, now that you know the truth?
– What can we do but live in the way we always have? We do not have thousands of days but we treasure every moment.

Jakso tiivistää hienosti kuolevaisuuden, omalla tavallaan. Aivot eivät meinaa taipua sen ympärille, että päivämme ovat luetut. Ihminen vaipuu epätoivoon, kun kuulee sairastuneensa parantumattomasti. Mutta totuus on, että olemme kaikki parantumattomasti sairata syntyessämme. Ainoa, johon voi vaikuttaa on asenne. Toivon, että argosialainen asenne kasvaa minuun joskus. Kenties prosessi on jo käynnissä.