Herään, pyörin, herään. Peitto on lattialla. En osaa yhtään nukkua omalla peitolla. Tämä on vieras ja uusi tilanne. Kello näyttää olevan 4:22. Ahdistaa. Väsyttää niin, että pyörryttää, mutta en oikein saa nukuttua. En saa happea. Paniikki iskee. Kaikista tukahduttavinta on tunne, kun keho huutaa lepoa, mutta aivot sanovat, että jokin on pielessä. Umpikuja, josta kääntyessään päätyy vain toiseen umpikujaan.
Nukahdan huomaamatta aamuyön aikana ja herään palvelinhälytykseen 9:30. Painetta tuntuu pääkopassa jo herätessä, joten tiedän etukäteen, että päivän pitkä juoksutreeni on syytä unohtaa, samoin kaikki muu rehkiminen. En halua tahallani triggeröidä migreenikohtausta tai tehdä siitä voimakkaampaa.
Ulkona on satanut yöllä lunta niin paljon, että aura-autot eivät ole pystyneet reagoimaan ajoissa. Jalkakäytävä on vaikeakulkuista. Koska arauspalvelut keskittyvät ensisijaisesti autoilijoiden hyvinvointiin, on sokean kanssa kulkeminen entistä haastavampaa, sillä jättimäiset lumikasat liikennevalojen ja ylitysten yhteydessä hidastavat tehokkaasti töyssyineen, kapeine ylityksineen ja jalankulkijoiden muodostamine polkuineen. Pääsemme kuitenkin sunnuntaikahville onnistuneesti.
Kahvilassa se iskee. Näen valopilkkuja. On aika lähteä kotiin.
Lääkkeet auttavat hieman ja innostun jälleen ohjelmoimaan. Kovin montaa versiota ajatus ei kuitenkaan mahdollista.
Jääkiekon Kanada-USA -jääkiekko-ottelun selostus kuuluu etäisenä televisiosta.
Tämän piti olla lepopäivä. Läppärin kansi kiinni.
