Pitkä työpäivä.

Puhti poissa.

Illan sisältö: Ruokaa ja videopelejä.

Herään 6:30. Hämmennyn jostain syystä ja tarkistan, eikö älyherätys osannut katsoa kevyen unen sykliä oikein. Totean kuitenkin olevani tarpeeksi virkeä, josta päättelen että hyvin kello toimii. Katson aamutelkkaria hetken.

Juoksen. Energiaa riittää. Tuntuu siltä, että olen elämäni kunnossa. Vaikka yritän aloittaa rauhallisesti, juoksen silti reilut kuusi minuuttia per kilometri. Aurinko paistaa, kevät tuntuu hyvältä.

Runsas aamupala, aamukahvi ja sitten kävely toimistolle. Firman sisäiset aamupalaverit käyntiin. On mukavaa taas nähdä äijiä hyvin levätyn viikonlopun jälkeen.

Hakkaan päätäni erään migraatioasian kanssa ja kokeiltuani neljää eri tapaa tehdä sama asia, löydän lopulta ratkaisun. Kello on kuitenkin jo kuusi illalla ja kaikki ovat lähteneet kotiin. Laitan hälytysjärjestelmän päälle ja toimiston ovet säppiin. Vaikka vähän venähti alkuperäisen suunnitelman yli, olen silti tyytyväinen työpäivääni. Tämä on sitä mitä teen ja mistä minä nautin.

Pääni vilisee ajatuksia kotimatkalla. Menen Clas Ohlsoniin ostamaan puuttuvaa virtapiuhaa. Tyttären tietokoneeseen olisi tarkoitus vaihtaa näyttö ja emolevy kaapista löytyneiden parempien tilalle. Ostettuani tarvittavat, havahdun, että kädessäni ei ole isäni hanskoja. Vastahan minä niitä toimistolla hypistelin… taidan olla tapani mukaan hajamielinen. Palaan takaisin liikkeeseen, mutta hanskat eivät ole siellä. Toivottavasti vain unohdin ne toimistolle, sillä ne ovat ainoa asia mitä isästäni jäi jäljelle. Niillä on mittava tunnearvo. Tulen surulliseksi, jos ne nyt hävitin. No, huomenna tarkistan toimistolta. Päätän, että en murehdi etukäteen.

Ilta kuluu tyttären masiinaa säätäessä. Vien välissä romurautaa Clas Ohlsoniin ja ostan unohtuneen adapterin samalla. Välissä unohdan syömisen. Tytär siivoaa huonettaan toista tuntia ja nukkumaanmeno venähtää. No, ainakin siivoaa.

Lapset unille saatuani olen väsynyt. Energia alkaa vihdoin hiipumaan. Tehokas maanantai. Paitsi että sitten pitäisi syödä. Juuri kun sitä energiaa ei tarvitsisi enempää. Nälkäisenä ei ole kuitenkaan mukava mennä nukkumaan. Ja onhan kellokin vasta kymmenen.

Taas on yksi viikko ohi. Päivä seuraa toista. Lämpötila on ollut parvekkeella 10:48 saakka kymmenen asteen lämpimämmällä puolella. Parvekkeelle paistaa aurinko yhtäjaksoisesti pari tuntia, joka nostaa lämpötilaa. Kevät saapuu hiljalleen. Auringonvaloon on mukava herätä. Se tuntuu harvinaiselta herkulta kuuden kuukauden pimeyden jälkeen.

Kevät on syksyn jälkeen lempivuodenaikani loskapaskasta ja allergioista huolimatta. Ei ole enää liian kylmä, eikä vielä liian kuuma. Kevät synnyttää uutta. Kukat ja kasvit tulevat näkyviin. Puihin kasvaa taas lehtiä. Ihmiset tuntuvat olevan paremmalla tuulella. ”Kevättä rinnassa”, sanotaan.

On sunnuntai ja ihmettelen mihin tämä aika katoaa. Alan entistä enemmän kaipaamaan omaa mökkiä keskeltä-ei-mitään, jonne voisi mennä viikoksi tai pariksi rauhoittumaan. SItten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, tämä haave on toteutettava tavalla tai toisella. Vaimo tietenkin mukaan. Hänen kanssaan voi istua hiljaa keskellä luontoa, koska hän tietää mitä hiljaisuus merkitsee.

Olisipa aina yhtä hiljaista kuin öisin. Kuuntelen tuulen huminaa avoimen ikkunan läpi. Alakaupungin elämä on yllättävän seesteistä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Katsomani elokuva vie ajatukset menneeseen. En voi olla ikävöimättä liian nopeasti lähtenyttä isääni, vaikka tapahtuneesta on kulunut yli kolme vuotta. Ei tunnu siltä, että olisi mennyt niin pitkää aikaa. Aivan kuin se olisi tapahtunut tänä vuonna. Se tunne on yhä niin vahvasti läsnä. Ei sitä unohda koskaan.

En edes tiedä miksi lauantain teksti meni näin viime tippaan. Olen ollut tekemättä mitään järkevää. Overwatchia, elokuvia, sarjoja. Uploadin kakkoskausi, Ghostin uusin levy. Eskapismia parhaimmillaan. Lukeminen on jäänyt harmillisen vähälle, kun on ollut muuta tekemistä. Luen silti joka päivä edes kymmenen minuuttia.

Herään. Kello on kolme aamuyöllä. On liian kuuma. Olen nähnyt unta, että hikoilemme huoneessa kuin saunassa. Huoneen lämpötila on kaksikymmentäneljä astetta Celsiusta, joka on omaan makuuni liian lämmin. Tykkään nukkua 19-20 asteessa.

Puolisollani on aina liian kylmä silloin kun minulla on liian kuuma. Puolisoni pitää valosta, kun taas minä rakastan pimeää.

Olemme kuin päivänsäde ja menninkäinen. Värssy ja ajatus saa minut monesti herkistymään. Niin erilaisia, mutta niin samanlaisia. Niin mukava olla yhdessä, vaikka monessa olemme toisemme vastakohdat.

Aurinko kun päätti retken
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi,
päivänsäde kultasiipi
juuri aikoi lentää eestä sen,
kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.

Katselivat toisiansa,
menninkäinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: ”Poltat silmiäni,
mutt’ en ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
– on pimeässä hyvä asustaa.
Käy kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien
– ja sinut armaakseni vien!”

Säde vastas: ”Peikkokulta,
pimeys vie hengen multa
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa!”
Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen yössä tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.

Reino Helismaa, 1949

Nukahdan uudelleen. Herään. Kello on seitsemän kieppeillä. Päätän nukkua vielä hetken, vaikka seitsemän tuntia on jo plakkarissa.

Olen pyrkinyt välttelemään lenkkeilyä, koska olen juuri ollut kipeänä, joten en lähde aamulenkille tänäänkään. Kurkussa on vielä ”outo tunne”, vaikka muuta oiretta ei olekaan. Ehkä löysäilen vielä tämän viikon, maanantaista sitten kovaa ajoa.

Ensimmäistä kertaa toimistolle tällä viikolla. Mukava nähdä työtovereita. Kolme tuntia koodia ja sitten lounaalle. Amarillossa saa kasata itse hampurilaisensa pöydässä olevista aineksista. Mikäs siinä, maistuu. Lounaan jälkeen pääsen lauteille esittelemään presentaation uudesta projektityökalustamme. Esitys menee hyvin ja dudet ovat innoissaan. Onnistumisen tunteita.

Valumme hiljalleen toimistolta Hollywood Bowlingiin. Keilaaminen ei ole minun juttuni, mutta hiljalleen se alkaa heitellessä jopa sujumaan. Harmillisen monta palloa menee kouruun. Saan yhden täyskaadon, eli tavallaan ylitän itseni. En näe hohtoa keilaamisessa (pun intended). Kuolettavan tylsä laji, mutta tulipahan heiteltyä.

Viiden jälkeen alan haikailla jo kotiin. Pari työjuttua vielä kotikoneelta ja viikonlopun viettoon. Hyvä päivä, mutta nyt väsyttää. Kelpaa olla tekemättä mitään seuraavat pari päivää. Vesilasi-kippis sille!