Nukun pitkään. Eilen heräsin jostain syystä minuutilleen kello 7:00 pirteänä kuin peipponen. Tänään ei ole sama meininki, vetelen hirsiä aamu-yhteentoista asti. Lääkäriltä tulee tekstiviestiä, aika peruttu.
Kahteen mennessä iltapäivällä on jo kaikki päivärutiinit hoidettu, eli:
Sähköpostien lukeminen (InboxZero, myös lomalla)
Kasvien kastelu (tänään ei ollut kasteluvuorossa yhtään)
Lukeminen
Ruokapäiväkirja
Budjetit ja kassa
Päivän reflektointi, kiitollisuuspäiväkirja (luet parhaillaan)
Kokeilen myös pitkästä aikaa musiikkia. Rumpukoneesta löytyy vihdoin asiat, joita en aiemmin löytänyt. En kuitenkaan jaksa sen enempää tuottaa uutta.
Keskiviikko: Päivä, jolloin aamulenkillä spurtteja ja lounas vaimon kanssa. Sushia, tietenkin. Tänään on ollut jonkinasteista eksistentiaalista kriisiä ilmassa. Toinen puoli pääkopastani sanoo, että yrittäisit nyt rentoutua ja toinen puoli, että yrittäisit nyt tehdä jotain järkevää. Kumpikaan ei oikein ota aktiivista roolia tai ole oikeassa. Jos totta puhutaan, en haluaisi tehdä yhtään mitään. Ja niin minun täytyy myös tehdä. Tehdä? Siis olla tekemättä. Mitään.
Mietin pakostikin, että onko minut viritetty siten, että tarvitsen koko ajan jotain ”tuottavaa” tekemistä pärjätäkseni hyvin henkisesti. Olen tainnut olla aina tällainen, niin pitkään kuin muistan. Paikkaanko sillä jotain lapsuuden traumaa? Kenties. Aina kun lomaa on kulunut pari viikkoa, alan ahdistumaan siitä, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Aivan kuin unohtaisin loman koko perimmäisen tarkoituksen.
Laitan tekstiviestiä terapeutilleni. Olikohan seuraavat ajat elokuussa, vai pääsenkö huomenna juttelemaan? Terapeuttini vastaa, että ”nähdään elokuussa!”. Poistan tapahtumamerkinnät kalenteristani häiritsemästä.
Huomenna lääkäriaika Mehiläisessä. Sairausvakuutus hyötykäyttöön. Saan vihdoinkin migreenilleni estolääkityksen.
Minimalistinen kesäloma
Some (Mastodonia lukuunottamatta) tarjoilee ihmisten täydellisiä kesälomia verkkokalvoille, joka herättää väistämättä ajatuksen, että ihmisen kesäloma pitäisi olla tietynlainen.
Parempi pistää some kiinni.
Kesäloma on juuri sellainen, kuin haluan sen olevan. Eli koneella istumista ja sisällä olemista.
Loppuun vielä hyvä dokkari:
Kuin yö ja päivä
Ei ole oikein sanottavaa näin puolilta öin. Eihän sitä aina voi ollakaan. Erinomainen lomamaanantai. Ei ahdistanut juurikaan. Tällaisia lisää.
Möykky
On täysin hiljaista. Olen lahjonut lapset pihalle jäätelörahalla. Tarvitsen hetken omassa rauhassa ja tylsistynyt poikani saa tekemistä, win-win. Makaan riippumatossa silmät kiinni. Aurinko hyväilee kasvojani. Kyyneleet valuvat poskea pitkin. Ahdistaa niin, että rintaa puristaa. Itkeminen helpottaa.
En tiedä mikä on. Tänään on ahdistanut aamusta asti vietävästi. Päivä on kaikin puolin mukava, mikään ei ole pielessä. Ehkä se on aamukahvin sisältävä kofeiini, tai triggeröivät keskustelunaiheet. Ehkä sille ei ole syytä, kuten tavallista. Minä ja minun pääni. Miksi itken, vaikka syytä ei ole? Aivan vitun absurdia.
Hengitän pinnallisesti. En oikein saa ajatuksistani tolkkua. Teen hienoja juttuja nettiin, mutta en oikein osaa nauttia niistä. En taas tiedä mitä tämä on. Erityisherkkyyttä ja ahdistuneisuushäiriöisen arkea vain. Loma-aikaan ahdistuu herkemmin, koska tekeminen ei ole niin intensiviistä, ei pääse unohtamaan olojaan. Itsensä ja ahdistuksensa kanssa oleminen on hankalaa. Mutta mitkään päihteet eivät ole vaihtoehto, niiden kanssa vasta tukalaa olisikin. Onneksi olen täysraitis.
Maatessani riippumatossa, ajantaju katoaa. Noustessani ylös, ahdistus ei kaikkoa, mutta makoilu ilman laitteita helpottaa.
Nousen ylös. Paniikki iskee. Tärisen ja tärisen, ajantaju katoaa. Otan kynän käteen ja alan piirtämään Möykkyä.
Mustekynä on huono piirtämiseen, mutta saan Möykyn hyvin talteen. Hieman helpottaa taas. Akryylimaalaaminen voisi olla kiva harrastus näihin hetkiin. Saatan jopa ostaa värit ja telineen.
Tätä kirjoittaessa ahdistaa yhä edelleen. Mutta tiedän, että se menee ohi. Se aina menee ohi, kunnes tulee takaisin.
