Sunnuntai on päivä, jonka olen pitänyt jo pidempään ”älä suorita”-päivänä. Tänään en mieti lenkkiä, töitä tai mitään muutakaan ”rasittavaa”. Olen vain. Ja on tullut oltua. Muutama aivoton tietokonepelisessio, tylsä elokuva, vähän kirjan lukemista. Ei mitään järkevää. Siksi ei ole myöskään mitään sanottavaa. Ja hyvä niin.

Nukun pitkään. Vaikka on kuuma, uni ei estä nukkumista, kun jonkinlainen läpiveto saa aikaan mukavan, viilentävän tuulenvireen.

Päivä valuu jotenkin läpi sormien. Kirjoitan kolme firman blogitekstiä valmiiksi, syön ja valmistaudun lenkille lähtemiseen. Lenkki venyy iltakahdeksaan, koska pitää odotella älykellon latautumista.

Juoksen lapsuuden seudulleni, Asmalammelle. Pikkupojat uivat ja iloinen nauru kantautuu laiturin päästä. Mieleeni tulvivat muistot lapsuudesta. Olin joskus tuollainen poika.

Juoksen rannan polkua pitkin lammen toiselle puolelle ja pysähdyn. Olisipa taas kesä 1996. Kuuma kesäpäivä, pullorahat taskussa, asvaltti polttelee jalkapohjia, läheiseltä kioskilta mehujäätelöä ja Jaffaa lasipullosta. Nyt ei kioskia enää ole, kun vandaali poltti sen. Juoksen lammen ohi, mäen päälle. Polut vievät lapsuuden kotini eteen. Kuusiaita on kasvanut niin korkeaksi, että en enää näe taloa. Kun olin pieni, nuo puut olivat niin pieniä, että niiden yli pystyi hyppimään. Isä aina huusi, kun talvella hypimme puiden yli. Hän pelkäsi, etteivät ne ikinä kasva isoiksi, jos telomme niitä. Epätasaisuus näkyy puissa nykyäänkin.

Käännyn kannoillani ja juoksen takaisin mäen päälle. Metsä on kasvanut isoksi ja polkua ympäröivän kasvuston yli ei näe. Etsin kiveä, jolta näkee kauas Vaajakoskelle viettävälle tielle asti, mutta polku on kadonnut. Vietin tuolla kivellä paljon aikaa lapsena. Kiven vieressä on varmasti vieläkin korkea vanha mänty, joka paloi ilmiliekeissä 90-luvun lopulla, kun sytytimme vahingossa metsäpalon. Nokinen muisto säilyi puun rungossa vuosikausia.

Palan halusta soittaa isälle ja muistella menneitä, mutta sitten muistan, että isääkään ei enää ole. Minut valtaa surumielisyys. Niin monta asiaa on kadonnut. Jäljellä ovat enää nämä muistot. Jatkan juoksemista ja kolmetoista kilometriä tulee täyteen. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa juoksin Hankasalmen asemalta Pesälään, isäni lapsuudenkotiin, jossa hän asui eron jälkeen kun joutui luopumaan omakotitalosta. Muistan, kuinka juoksin ja keskityin juoksemiseen ja äänikirjaan, enkä tajunnut katsoa puhelinta. Olin melkein perillä, kun isäni ajoi vastaan valkoisella Toyotallaan. Hänen ilmeestään paistoi huoli, luuli että minulle oli sattunut jotain kesken lenkin. Matkaa oli kertynyt noin kolmetoista kilometriä.

Havahdun kotiovella ajatuksistani. Hyvä viidentoista kilometrin polkulenkki. Hiki virtaa ja olen kotona vasta kymmenen pintaan.

Tuntuu, että päivä vain hävisi jonnekin. Olo on silti hyvä. Elämää, ei sen enempää eikä vähempää.

Herään 6:30. Vai heräänkö? Kävelen olohuoneeseen ja istahdan sohvalle. Silmäni tuijottavat televisioruutua. En ole sittenkään vielä ihan täysin tässä maailmassa. Vaimo kävelee pitkin käytävää ja pysähtyy viittomaan, ”Oletko kunnossa?”. ”En ole vain vielä herännyt”, viiton takaisin.

Aamupala, Crocsit jalkaan, käppäily toimistolle. Lenkkiin ei jää aikaa, enkä aio muutenkaan mennä hikoilemaan tuonne tuliseen pätsiin. Ehkä viikonloppuna metsälenkki. 7:55, kahvia kuppiin, neukkariin, puhelu Juhalle. Aivot eivät meinaa käynnistyä. Pikkuhiljaa, kuin yskivä moottori. 9:30, palaveri ohi. Tehokasta.

Aspatiketit. Kymmeneltä handoff. Yhdentoista maissa toinen projektipalaveri tiimin kesken, josta suoraan eväslounaalle. En ole vieläkään ehtinyt purkaa sähköpostikuormaa. Hetki hommia, yhdeltä asiakaspalaveri. Haaveena on kirjoittaa tänään firman bloggaus, mutta sen voi nyt unohtaa. Ei jää aikaa. Markkinointi on nyt jäissä. Ehkä ensi viikolla uusi yritys.

15:30. Palaveri ohi. Vaimo laittaa viestiä, että ovat alaovella. Menen ovelle viittomaan, että minulla menee vielä tunti. Pettyneitä ilmeitä. Perheeni lähtee kirjaston viileyteen odottelemaan.

16:10. Henkilökunta lähtee viikonlopunviettoon. Kiitän hyvästä viikosta. Vastailen sähköposteihin, ”Pitää palata tähän ensi viikolla”. Aspatikettien määrä enää 0. InboxZero. Soitan palvelinasiasta ja speksaan loppuja asioita maanantaille. Laitan vielä yhden vähän kattavamman sähköpostin, pistän samalla vaimolle viestiä, että tulkaa tänne, täällä ei ole ketään. Vaimo ja lapset tulevat ja odottelevat ilmastoidussa toimistossa samalla kun viimeistelen viikon viimeistä työaiheista sähköpostiviestiä.

16:55. Ikkunat kiinni, kahvikoneen tsekkaus, hälyt päälle, ovet takalukkoon. Jäiköhän ilmastointi päälle, mietin. Toivottavasti ei. Ei, ei se varmasti jäänyt. Lähdemme jäätelölle. Lapset ovat innoissaan ja puhuvat minulle, mutta en kuule mitään. Pääni on unohtunut komentoriville. Maanantai stressaa nyt jotenkin etukäteen. Hyvin se menee, mutta käyn kierroksilla. Mutustan jäätelöä ja selitän sekavia. Suklaajäätelö valuu vohvelin ohi sormille.

17:45. Karkkikauppa. Lapset puhuvat. Päässä humisee. 18:05. Ruokakauppa. Jotain viileää juotavaa mukaan. Lämpötila kohoaa ulkona yli kolmenkymmenen. Auringossa ei pysty enää olemaan. Äitini odottaa alaovella siskontyttären kanssa.

19:00. Ränttään äidille, edelleen työasioista. 20:48. Mihin aika meni? Tässä istun kirjoittamassa. Musiikki soi, hyvä sellainen. Tytär ja serkkunsa pelaavat pleikkarilla olohuoneessa. Poika pelaa puhelimella pötköttäen sängyllä selällään edessäni.

Saavutan ajatuksissani nykyhetken. Robyn laulaa This will be my monument, this will be my beacon when I’m gone.

Nyt.

Nyt on aika rauhoittua.

Terapiapäivä. ”Minä”-harjoitus muistuttaa minua Aki Hintsan Voittamisen anatomiasta, josta kirjoitin päiväkirjassani tammikuussa 2022.

Lämmintä on. Töissä sopivan hektistä, mutta leppoisaa. Jotenkin silti hyvä fiilis kaikesta. Työpäivä venyy tänään(kin). Oispa loma. Pian on.

Black Mirrorin uusi kausi on täällä ❤️ Tiedän mihin käytän loppuillan.

Samankaltainen tarina kuin eilen. Täältä voi lukea päivän mietteet.