Päivä on palon täynnä asiaa, joiden en tiedä edistyvän. Ehkä, toivottavasti. Vanhoja ihmisiä, uusia ihmisiä. Etäpäivä. Perheen parissa. Työkoneella. Parvekkeen riippumatossa.

Manulla on yskä. Korona tai flunssa. En ole ollut kipeänä yli vuoteen, mutta en yllättyisi, jos nyt tarttuu. Antaa tulla vaan kaikki.

Inceptionin Cobb’s totem -hyrrä jatkaa pyörimistään. Sitten se kaatuu. Se on merkki siitä, että tämä ei olekaan unta.

Uskaltaudun kirjoittaman Threadsiin ja jopa LinkedIniinkin. Vähän jotain muuta kuin kädenlämpöistä paskaa.

Onneksi on perjantai. Koitan unohtaa huonon omatunnon, joka kuittailee juoksemattomista juoksulenkeistä. Hiljaa.

Nyt huomaan, että herkästi pakenen töihin. Etänä tehdessä päivät ovat repaleisia, mutta sitten kuin huomaamattani venytän iltaa. Jotenkin töitä on vaan niin mukava tehdä, kun tietää mitä tehdä.

Hups.

Tätä kirjoittaessa päädyn päättömästi selailemaan Internetiä.

Viikon lenkit eivät nyt toteudu. Olen päättänyt ottaa levon kannalta.

Ei tästä tule mitään. Aika luovuttaa tältä päivältä.

Kuoleman varjon hetkistä on vaikea toipua ja jatkaa elämää. En tiedä miten paljon ihmisen on kestettävä. Toistelen lapselleni ja puolisolleni, että tästäkin selvitään, mutta pelko on läsnä. Ei oikein meinaa osaa luottaa siihen, että vielä voi nauttia ja nauraa. Mutta täytyy yrittää jatkaa.

Työasiat keskeyttää sosiaalityöntekijän puhelu. Varaamme palaverin perjantaille. Monella eri sektorilla on ihmisiä auttelemassa. Ehkä se tästä.

Kerron kaikille tekeväni töitä kotoa oman jaksamiseni mukaan, mutta puolivahingossa teenkin lähes kokopitkän työpäivän. Selkeät ja strukturoidut asiat ovat mainioita pakokeinoja epäselvyyden ja epävarmuuden keskellä.

Lapseni voivat hyvin. Puolisoni voi hyvin. Minä voin hyvin. Ainakin fyysisesti. Henkinen puoli… Noh, kiikun kaakun. Päivä kerrallaan.

Mitähän tästä sanoisi? Väsyttää niin perkaleesti, mutta eipä se ihmekään ole, kun edelliset pari yötä ovat olleet unettomia.

Tästäkin selvittiin hengissä. Kirjaimellisesti.

Ehkä huomenna pääsen aloittamaan maanantain.

I raised you in the dark, caught you reading by the sunrise
You wandered from the path, through the silence of the hillside
And don’t you know I could see it in you even then?
And don’t you know I was trying to hold back the darkness?

And are you really okay?
Are you really okay?

You woke me up one night dripping crimson on the carpet
I saw it in your eyes, cutting deeper than the scars could run

And don’t you know I could see it in you even now?
And don’t you know I want to help you? But I don’t know how

And are you really okay?
Are you really okay?

And I, I cannot fix your wounds this time
But I, I don’t believe you when you tell me you are fine

Please, don’t hurt yourself again
Just please, don’t hurt yourself again
Please, don’t hurt yourself again
Please, don’t hurt yourself again