Suomen surkein juna-asema, enemmänkin pysäkki, Pieksämäki, tuo pieksetty mäki, joka ei edes ole mikään mäki. Vaihtojuna on tunnin myöhässä, mutta katson ovelana VR:n reittikartasta, että arvio tarkentuu ja juna on lähempänä kuin ensimmäinen arvio antaa ymmärtää. Veera on ostanut liput, mutta haluan itse seurata omasta kartastani, jotta saan ajan kulumaan.

Pian näenkin jo junan, tuolta se tulee. Etsimme vaunumme, joka löytyy nopeasti. Ekstraluokan toinen kerros, paikat 73 ja 74. Paikalla 74 istuu mies. Hän osoittaa, että viereen vain, paikka on vapaa. Kehotan häntä uudestaan siirtymään, sillä meille on varattu molemmat paikat. Hän väittää, että ei voi olla. Pyydän tarkistamaan, samalla vilkaisen lippua Veeran puhelimesta. Ei perkele, tämä juna on IC 68 ja lipussa lukee IC 65.

Kävelemme alakertaan, mutta juna ehtii lähteä liikkeelle. Näin ei ole käynyt kertaakaan elämässäni, vaikka monta junamatkaa on tullut veturinkuljettajan poikana reissattua. Tätä se tiesi, kun aamukahvi jäi välistä. Tätä se tiesi, kun en itse ostanut lippuja. Tämän siitä saa, kun ahdistaa suunnattomasti ihmispaljoudessa matkustaminen. Oma moka, käsi pystyyn virheen merkiksi.

Seuraava asema Mikkeli. Konduktööri lohduttaa ja sanoo, että voimme hakea korvausta, koska edellinen juna oli tunnin myöhässä. Sokea vaimoni ei lippua ja junia näe, ehkä sekin on riittävä peruste, kun junien saapumisajat olivat niin lähellä toisiaan. Käy tuuri ja saamme liput seuraavalta asemalta, koukkaus etelän kautta lisää jo valmiiksi pitkään matkustusaikaan noin tunnin. Sattumalta seuraavassakin junassa paikat ovat vaunusta kaksi, 73 ja 74. Tuntuu unenomaiselta. Voisi alkaa lottoamaan.

Kahdeksan tuntia istumista, vihdoin yhdeksän aikaan Kajaanissa. Vainajan asunnon siivoamisessa menee puolille öin. Mystistä lomatekemistä, mutta mitäpä näille mahtaa. Ihmisen elämä alkaa, sitten se loppuu. Toivottavasti itse saan vielä käyttää sen välissä olevan ajan mahdollisimman hyvin.

En osaa nukkua vieraassa paikassa. Saa nähdä miten karmea väsymys tulee olemaan aamuseitsemältä.

En ole tottunut heräämään kahdeksalta, en lomalla enkä ylipäätään. Kaiken lisäksi olen merkannut asiointipäivän väärin. Turhaan ei silti tule herättyä, sillä hoidan muita asioita aamusta. Kahvia ja energiajuomaa, ehkä niiden voimin eteenpäin.

Hurahdan tekemään taas ”työasioita” iltapäivästä. Sitten totean, että menee hullutteluksi ja osan ehtii kyllä elokuussakin. Nyt keksin jotain muuta. Aivo nollille ja sarjat pyörimään.

Mitä jos ei ole mitään sanottavaa? Tavoitteissa on pysytty. Luonto on kesällä kaunista, vaikka vain juoksisi ohi. Se joka sanoo, että elämä ei ole pelkkää suorittamista, voisi kertoa minulle, että mitä se elämä sitten on…

Jäätelöauto soittaa ulkona sävelmäänsä. Pilvinen päivä. Teini-ikäinen tyttäreni huitelee ulkona ja uimassa. Poika viihtyy sisällä.

Keskivertolomapäivä kiteytyy näiden kahden iOS-widgetin sisältöön:

PS. Sarjasuositus: Presumed Innocent. Pääosassa Jake Gyllenhaal.

Välillä kun katson nykymaailman meininkiä, nihilistinen misantrooppiminäni saa vallan. Se on se erakkopuoli minusta, joka haluaa muuttaa värit mustavalkoiseksi ja pysytellä omissa oloissaan neljän seinän sisällä. Se on se hahmo, joka ei kaipaa mainstream-maailmaan, jossa kaikki on iloista ja värikästä, vaan sanoo että hyi saatana. Se on se peikko, jolla suupielet menee alaspäin ja joka sanoo Hornan soidessa: Roskiin kaikki, minä menen ensimmäisenä.

Kuten Herranen aikoinaan lauloi: Viha on juntille viihdykettä, kun katson silmiisi tajuan että minä häpeän olla ihminen. Puuttuvan älyn alta nousee voima ja väkivalta, minä häpeän olla ihminen, häpeän olla ihminen. Trumpin myötä ei saa olla ”terveellisissikään” someissa (Mastodon, Bluesky, Threads) rauhassa, vaan polarisoituneet mielipiteet laidasta laitaan puskevat suodattimien läpi. Pitäisi deletoida koko some, mutta sitten olisin pysyvästi ilman sosiaalista elämää.

Ehkä ajoittaiset ”hyhhyh maailma” -irtautumishetkeni ovat sellaista vastareaktiota kaikelle ”peruspaskalle”. Ei vaan jaksa. Ei oikein istu omaan pirtaan. Olen tällainen ja piste.

Eilen oli ilahduttavaa katsoa parituntinen Vain Elämää -jakso, jossa Jouni Hynysen päivä. Jotenkin pystyn niin hyvin samaistumaan Hynyseen. Hauskaa, kun ympärillä popparit sanovat että eivät oikein kuuntele raskasta musiikkia ja Kotiteollisuus ei ole entuudestaan tuttu. Silti yrittävät ja tekevät biisejä. Minulla on yhtä vieras olo tuolla ulkomaailmassa tällaisena outona nörttinä ja alakulttuurien edustajana, mutta sosiaaliset taitoni ovat ihan kunnossa. Pitäisi Hynysen tavoin saada jotain kynnystä alemmaksi ja rohkeutta lähteä ihmisten ilmoille. Mutta tuntuu että siihen menee vielä vuosia.

Näistä ajatuksista huolimatta tänään on yllättävän seesteinen olo. En poistu kotoa ollenkaan, vaan kuuntelen lähinnä musiikkia ja pelaan videopelejä. Ihan hyvä näin.