Vanha tuttu pyytää kahville. We go way back. Lokikirjakin tulee puheeksi. Ahdistusta pukkaa tapaamisen jälkeen, mutta ei ihmisten vuoksi, vaan itseni vuoksi, ja vanhan kunnon papatian vuoksi. Papatia tarkoittaa tilaa, jossa hyperaktiivisuus ja puheenvuorot venähtävät, eikä puheripulista meinaa tulla loppua. Itseäni papatia on vaivannut jo pidempään, erityisesti silloin kun aihepiiri on sydäntä lähellä.
Kahvijuttelu venähtää ja tilanne vaatii lisää kahvia, mitäs muutakaan. Juttelutuokion jälkeen mietin tilannetta aivan liikaa. Sanoinko liikaa? Puhuinko liikaa itsestäni? Huomioinko toista tarpeeksi? Avokkaalla omaan poskeen: Miksi sanoin niin? Miksi höpötin niin? Miksi rönsyilin aiheesta? Miksi en kuunnellut tarpeeksi? Tiedän, että hätä ei ole tämän näköinen ja ahdistujaluonne synnyttää nämä ajatukset, mutta en voi luonnolleni mitään.
Olen silti iloinen, että puhuimme. Ilma tuntuu paljon puhtaammalta. Jatkoyhteyskin on avattu. Ei hätää tosiaan ole. Epäkuntoinen hälytysjärjestelmäni se vain on. Kellojen pirinä voi nyt sammua, sillä väärä hälytys. Rauha maassa. Rikokset ovat vanhentuneet, niinsanotusti.
On mielenkiintoista pohtia asioita, mutta pohtiminen muuttuu kiroukseksi silloin kun menee liian syvälle mutapohjaan. Syvälle täytyy joskus mennä, mutta pohjamudat ovat siellä syystäkin. Mudan läpi ei näe, eikä sinne kuulu vajota. Sen pitää antaa olla, sillä muuten kuvittelee, että siellä on jotain, mitä siellä ei ole. Tämä metafora kertoo siis puhtaasti ylimiettimisen kirouksesta, ei luurangoista kaapissa.
Siitä olen yhtä aikaa sekä iloinen että ahdistunut, että olen tällainen. En osaa muuta kuin olla avointa kirjaa. Avoimuus, niin kahvijuttutuokiolla kuin lähdekoodinkin maailmassa on sellainen asia, joka pitää minut järjissäni. En vain osaa kaunistella tai peitellä mitään. Sanon asiat kuten ne ovat, perkele. Harvemmin tästä on ongelmia syntynyt. Tietenkin muista ihmisistä puhuminen ei ole sopivaa, mutta jos olemme kaikki olleet samassa tilanteessa, silloin se sallittakoon. Varsinkin vuosien jälkeen, kun kaikki on tapahtunut ja menneisyydessä.
Joskus harmittaa, että en itse osaa olla se aktiivinen osapuoli, se ihminen, joka pyytää kivoja ihmisiä kahville. Mutta se on osa luonnettani. Joskus laitan itselleni muistutuksen, että ”pyydä kaveri kahville”. Mutta viime kerrasta on taas… vuosia? vuosikymmen? miten kiusallista se olisikaan. Ehkä se olisi mukavaa? Mutta en salli sitä itselleni. Kun sitten näen muistutuksen, ensireaktioni on: ”ei saatana, ei tälläkään kertaa”. Oli ihminen sitten miten mukava tahansa. Roskiin, siis se muistutus. Hyppään itse perässä.
Kaikkien kanssa en lähtisi kahville, vaikka miten pitkä aika olisi kulunut tapaamisten välissä. Oli mukava käydä moikkaamassa kaveria. Joku päivä uusiksi.
