Tänään on jotenkin vaikea rauhoittua ilman mitään syytä. Aivoni yrittävät jatkuvasti etsiä syitä ja kun niitä ei löydy, totean syyksi F41.1:n.
There may be times when your worries don’t completely consume you, but you still feel anxious even when there’s no apparent reason.
Joskus ahdistaa jo itsessään se, että ”hälytysjärjestelmä” on rikki, eikä sitä oikein voi korjata. Rikkinäistä, kipinää iskevää järjestelmää ei parane mennä sörkkimään millään tikuilla tai kaataa kipinöiden joukkoon sytytysnestettä, mutta silti minä vain kulutan sokeria ja kofeiinia, joiden tiedetään pahentavan tilannetta.
Dopamiini tuntuu olevan taas laskussa, sillä koko viikon on ollut jotenkin vaikeaa saada mielihyvää mistään. Kiva tekeminen tai musiikki ei tunnu tehoavan. Omituista. Lomalla ”kuuluu” nauttia. Vai onko se tämä loma sitten syynä?
Livar upp kropp och sinne, ”piristää kehoa ja mieltä”, sanoo Punaisen Härän etiketti. Huijaavat, ryökäleet.
Tässä kirjoituksessa on 155 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (15:26) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päivä 13406
Tänään pohdin monenlaista samalla kun lämpötila varjossa on yli 34 astetta celsiusta.
Lomamode on ollut vähän kiikun kaakun. Kaikenlaista projektia koko ajan ja taas livahtaa työn puolelle. Kai se on tätä lomailevan yrittäjän jatkuvaa tasapainoilua. Koira ei pääse karvoistaan, enkä tiedä tarvitseeko edes…
Ehkä eniten ahdistaa ympäristön odotukset lomalta ja kaikki sisäiset ristiriidat. Pää kysyy itseltään, ”kuka minä olen?” ja ”mitä minä haluan?”. Kun aurinko paistaa ja jotkut saattavat nauttia allasbileistä, minä lähinnä panikoin. Toivon, että tulisi sateinen syksy ja voin hyvällä omatunnolla jatkaa ohjelmointia. Ehkä se on minun roolini tällä pallolla, ohjelmointi, konffiminen, nörttäily. Ehkä ne allasbileet eivät koskaan olleetkaan minua varten. Mistähän tuokin ajatus tuli mieleen? En ole nähnyt yhtäkään allasbilekuvaa tai kuullut kenenkään juhlivan moisia… olkoon se vain metafora jostain utopistisesta auringonlaskusta horisontissa.
Tämän sanottuani samaan aikaan kuitenkin edelleen haaveilen jostain ihan muusta. Mitä se jokin on, minä en tiedä. Ehkä niitä mahdollisuuksia tulee jonkin tulevan varallisuuden tai saavutuksen kautta, ehkä ei. En silti voi enkä aio elää sitten-kun-elämää, vaikka sekin on jossain määrin hyväksyttävä, että kaikki ei tapahdu heti.
Ehkä helpompaa on hyväksyä, että asiat eivät tapahdu koskaan ja kaikesta joutuu joka tapauksessa luopumaan. Olen lukenut paljon Senecan, Epikurosin ja Marcus Aureliusin tekstejä viime aikoina. Heillä tuppasi olemaan kiehtovan makaaberi, mutta myös realistinen käsitys siitä, että kaikki joka on sinulle rakasta, tulee kuolemaan ja tätä ajatusta pitäisi opetella elämän aikana hyväksymään, jotta luopuminen ei ajan koittaessa tuntuisi niin raskaalta. Pitäisi esimerkiksi heittää menemään itselleen tärkeitä tavaroita. Koska sitten kun sen hyväksyy, että minulla ei ole mitään, voi alkaa elämään hetki kerrallaan. Karu ajatus, mutta ymmärrän ajatuksen tämän taustalla.
Tämä on elämäni 36. kesä. Edelliset 35 kesää on menetetty. Tulevia ei ehkä koskaan tule. Toivottavasti saan kokea vielä toiset 36 ja opin näiden kesien aikana hieman relaamaan. Koska ainoa todellinen asia, joka meillä on, on tämä hetki. Mitään muuta ei ole.
Sepäs meni heti syvään päätyyn. Menen pelaamaan videopelejä.
