Missähän olen?, pohdin, jossakin Taka-Keljon ja Isolahden välissä. Tästä vielä hetkisen kun jatkaisi, löytäisin itseni Muuramesta. Ongelma on, että joka puolella ympärillä on läpäisemätöntä, vaikeakulkuista metsää. Olen eksynyt polulta jonnekin rämeeseen. Tässä piti olla polku, mutta edessä on upottava suo.
Ensimmäistä kertaa lenkillä hieman pelottaa, kun en pääsekään pois. Joudun turvautumaan karttasovellukseen, joka ohjaisi minut takaisin maantielle. En halua rämpiä kymmentä kilometriä syvemmälle metsään, jota en tunne. Hieman jännittää ylittää pari soista kohtaa ja ojaa, koska jotenkin oudosti olen löntystänyt alueelle, jolla ei tunnu olevan mitään selkeää polkua ulos. Pitäisi aina seurata selkeitä, tallattuja polkuja, eikä lähteä seikkailemaan ja kokeilemaan onneaan ryteikköön. Mutta saanpahan ainakin hyvän tekstin lokikirjaan.
Pienen ”oikoreitin” vuoksi alunperin reilun puolimaratonin mittainen tavoite ylittyy ja venyy 25 kilometrin mittaiseksi. Olen aamupäivällä syönyt neljä ruisleipää juustolla, rahkan ja juonut kosolti vettä. Kaupan kautta kiskaisen vielä 200mg kofeiinishotin, koska viimeksi kahvittomuus kostautui migreenin muodossa illalla. Matkalla on mukana kuusi Jollosta ja Oshee 750ml. Energia riittää hyvin, vaikka perinteisesti 17 kilometrin kohdalla alkaa vähän hyydyttämään. Jollos huuleen ja matka jatkuu.
Illalla iskeekin sitten migreeni varautumisestani huolimatta. Rasitustila on ilmeisesti liikaa. Ravinnosta tai kofeiinista ei tällä kertaa jää kiinni, koska ruokailen urheilusuorituksen jälkeen heti proteiinipitoisesti, paljon lihamakaronilaatikkoa ja päälle ketsuppia. Ilmeisesti ketsupin natriumpitoisuus voi joskus laukaista migreenin. Tai sitten se on taas ilmanpaine, sade tai tähtien asennot. Mistä näitä tietää? Onkohan nyt niin, että en voi juosta pidempää lenkkiä ilman migreeniä? En aio silti lopettaa.
Pitkän matkan polkulenkit ovat hauskoja, koska reitit ovat uusia. Pääsee näkemään maisemia, joita ei ole aiemmin nähnyt. Itselleni tämä on parasta mahdollista matkailua, omassa kotikaupungissani. Nytkin kertyy yli 15 kilometriä kokemusta alueista, joita en ole koskaan aiemmin päässyt todistamaan. Poluilla ja mökkiteillä kilometrejä juostessani pohdin, että tämä se on elämää. Ei minun tarvitse juuri nyt nähdä maailmaa kokeakseni, että elän. Riittää, että juoksen. Taivas aukeaa ja vettä sataa naamaan. Se saa sydämeni suorastaan pakahtumaan, ei haittaa ollenkaan, päinvastoin. Kiitos luontoäiti virkistyksestä.
Kuuntelen aivosyöpään kuolleen näyttelijän Olga Temosen äänikirjaa ”Aika jonka sain”. Se pistää miettimään jälleen kerran elämän tarkoitusta. Minä tiedän vastauksen. Elämän tarkoitus on elää. Pitää olla iloinen siitä että voi elää hyvää elämää kuivassa ja lämpimässä ja nukkua yönsä turvallisessa paikassa. Pitää olla tyytyväinen siihen, että on koti, ruokaa, rahaa, perhe ja töitä. Maailmassa on paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään näistä.
Elämän tarkoitus on elää omannäköistä elämää. Ei jokaisen päivän kuulu olla täydellinen. Riittää että menee eteenpäin. Jos elämä olisi ikuista, ei millään olisi tarkoitusta. Miksi muuten säästäisimme rahaa tai kävisimme töissä tai tekisimme asioita tänään, kun kaikkea voi lykätä ja milään ei olisi mitään väliä? Miksi muuten nauttisimme yksinkertaisista asioista, kun mikään hetki ei olisikaan ainutkertainen vaan sen voisi kokea äärettömän monta kertaa? Mitä sitten, kun kaikki on koettu? Vain olemme? Ja jatkamme ikuisesti? Olisiko se elämää se sellainen, vai olemisen tuskaa?
Kauhistun välilä edelleen ajatusta ”olemattomuudesta”. Mutta sitten muistan, että kuolemalle pitää nauraa. Se on niin absurdi konsepti. Elämme tällä pallolla ja meillä on tavoitteita, haaveita, unelmia, jokin tarkoituskin ehkä, jonka määrittelemme itse tai ajaudumme polulle, joka on meille jollain tapaa tärkeä. Etsimme vuosikymmeniä jotain. Ehkä löydämme sen, ehkä emme. Sitten kaikki tämä katoaa, puff, pois vain. Mitäs järkeä siinä on? Juuri se, kaikki järki maailmassa. Kertakäyttöisyys.
Olen oppinut ymmärtämään, että olemattomuutta ei todella voi pelätä. Ihmisen ameeba-aivot vain muka-fiksuna ajattelevat, että olemassaolomme ikään kuin jatkuisi. Aivot eivät pysty käsittelemään vuosikymmeniä eteenpäin, sadoista vuosista puhumattakaan. Miksi siis ajattelemme, että tämä vain jatkuisi ikuisuuden? Olemattomuudessa ei ole hyvää eikä pahaa ja se on itsessään hyvä asia. Jälleen kerran tulee mieleen Epikuruksen sanat: ”Miksi pelkäisin kuolemaa? Kun minä olen, kuolemaa ei ole. Kun kuolema on, minua ei ole”. Memento mori.
Pillahdan itkuun Southlandia katsoessa. Pohdin, että minusta tulisi varmaan hyvä näyttelijä, sillä riittää että näen kuolemaa, surua, itkuisia naamoja. Pelkkä muistikuva riittää kyynelkanavien aukeamiseen. Jakso on äärimmäisen synkkä ja minua surettaa. Kaikkeen emme voi vaikuttaa. Joskus onnettomuuksia tapahtuu. Saa vain toivoa, että saa itse yhden päivän lisää.
Missä siis olen? Olen tässä. Juuri tässä. Hetkessä. Olen elossa. Minulla on oma aikani, sinulla omasi. Nautin tästä, vielä kun voin. Nauti sinäkin.
