Tänään myrskyää, niin ulkona kuin sisälläkin. Perhelounas kauppakeskuksessa on hyvä idea siihen asti kun löydän itseni maanpäällisestä helvetistä, eli supermarketista rallien aikaan, ja tilanne perkelöityy. Meteli aiheuttaa kropassani sensorisen kuormitustilan ja sympaattinen hermosto aktivoituu. Sympaattinen hermosto on ylivirittynyt ja adrenaliinin hallinnoima kapistus. Aivot ovat uhka- ja hälytystilassa. Mieli on valppaana ja varuillaan.

Asetan AirPods Pro 3 parin korviini ja laitan Insight Timeristä rentouttavaa Joseph Nimohin pianomusiikkia soimaan. Mieli hieman rauhoittuu, vaikka tuntuu edelleen kuin kävelisin tulenlieskojen keskellä. Haluan pois täältä.

Kotona tilanne eskaloituu. Kaikki perheessämme eivät ymmärrä yliherkän ahdistujan elämää. Minun täytyy selittää, että kyse ei ole muista. En voi tälle mitään. Joskus mietin, että minussa on vikaa. Mutta tiedän, että sekin on vain ahdistuneen aivokoppani aiheuttama tunne. Olen vain erilainen. Käsittelen asioita eri tavalla.

Teen kaikkeni, että samalla tavalla neurodivergentillä pojallani olisi turvallinen tila olla. Hänkin nimittäin ahdistuu ja koetan pitää hänet rauhallisena, samaan aikaan kun tunnen itse samoin. 90-luvulla isäni usein hermostui minuun, kun ahdistuin odottamattomissa tilanteissa. Silloin ei paljon asioista mitään tiedetty. Onneksi nykyään tukea löytyy enemmän.

Päivässä on silti iloa. Saan herkkuja ja vietän sen perheeni kanssa. Siksi harmittaakin, että joskus Möykky tulee pilaamaan osan asioista. Ei auta kuin pestä Möykyn mustat tahrat ja toivoa, että seuraavalla kerralla pääsen vähemmällä.

Kotona tilanne purkautuu. Itku ja riippumatossa sateen ja ukkosen kuuntelu rauhoittaa. Ehkä tämä taas tästä.