15 vuotta naimisissa. Se on samaan aikaan pitkä ja lyhyt aika. Heti herättyäni lähdemme kahvilaan kahville. Mukava olla vain rauhassa ja turista niitä näitä pari tuntia. Tämän jälkeen Clas Ohlsoniin pyörimään. Ei löydy maidonvaahdotinta, mutta lettupannu sen sijaan tarttuu matkaan.

Mietin ensin, että menemme Toivolan Vanhaan pihaan syömään, mutta ennen kuin ehdin sanoa muuta, vaimo kysyy, että mitäs jos tilattaisiinkin ruokaa kotiin. Aivan kun hän olisi lukenut ajatukseni. Tämä on huippua.

Kirjoittelen illalla pohdintaa tästä Mastodoniin:

2.7.2008 sanoimme ”Tahdon” ja vieläkin tahdotaan 15 vuoden jälkeen. Aika on mennyt kuin siivillä. Myötä- ja vastoinkäymisiä on ollut, sillä elämä ei ole helppoa erilaisten mielenterveysongelmien, fyysisten ja henkisten haasteiden kanssa, mutta yhdessä on aina selvitty. Nykypäivänä etsitään aina vain parempaa ja parempaa, mutta itse olen aina ollut sitä mieltä että Linuxin distrohopping-maailmasta tuttu sääntö pätee myös parisuhteisiin: ”Don’t change if it ain’t broken”. Rikkinäisyys on subjektiivista. Toimiva parisuhde ei vaadi muuta, kuin että on valmis jakamaan elämänsä toisen kanssa puutteineen. Emme ole kumpikaan varmaan koskaan olleet ehjiä, mutta emme myöskään odota toisiltamme täydellisyyttä. Me olemme hyviä toisillemme. Se riittää.

Meidän ystävyydessä parasta on avoimuus ja rehellisyys. Ei ole mitään aihetta mistä ei voitaisi puhua, liittyi se sitten uskontoon, politiikkaan, arvoihin, filosofiaan, traumoihin, mielenterveyteen, menneisyyteen, tulevaisuuteen, nykyhetkeen, rahaan, työhön, vapaa-aikaan, seksuaalisuuteen, iloon, suruun, toiveisiin, pettymyksiin, itseen, muihin, ihmisyyteen, mieltymyksiin, inhokkeihin… Kaikesta voi jutella, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Kaikesta voi myös vitsailla ilman pelkoa siitä, että toinen loukkaantuu. Omintakeinen huumori ja aaltopituus on ollut alusta asti kohdillaan. Parasta on lähteä kahville tai kävelylle ja olla tuntikausia siinä, unohtaa digitaalinen hapatus hetkeksi ja jutella, ilman että hetkestä jää edes kuvaa todisteeksi. Mutta yhtä kivaa on datailla eri huoneissa tai vierekkäin ja laittaa viestiä IRCin kautta. Tai olla vaikka hiljaa.

Meillä ei ole myöskään kielirajoitteita, juttelemme päivittäin puheella, viittomakielellä, taktiililla viittomakielellä ja haptiikalla. Emme tarvitse kuuloa tai näköä sujuvaan kommunikointiin, olemme jutelleet festareilla kovassa metelissä yleisön keskellä näkemättä ja kuulematta toisiamme tungoksessa. Olemme höpisseet pimeässä saunassa, ilman että kuuluu ääntäkään. On maagista viittoa toiseen sekunnin kosketuksella toisen kehon osaan ”Minä rakastan sinua”. Tämän kerromme toisillemme varmasti enimmillään satoja kertoja päivässä, koska se on taktiililla viittomakielellä niin helppoa. Siitä on tullut tapa.

@mustikkasoppa:n kanssa klikkasi aikoinaan se, että hän ymmärsi minua ja outoja maneerejani ja minä häntä. Kerrankin ihminen, jonka kanssa voin olla oma itseni, joka ymmärsi, että usein tietokone ja netti menee ihmisen edelle, mutta kuitenkin niin, että verkon välityksellä olen myös läsnä. Olen erakkoluonne, mutta niin on hänkin. En ennen Veeraa oivaltanut, että joku voi arvostaa ihmistä, joka viihtyy niin paljon omassa rauhassa. Tai että joku voi antaa yhtä paljon arvoa tekstille ja kirjalliselle viestinnälle. Niin moni muukin asia toimii, vaikka ollaan ihmisinä todella erilaisia. Ja edelleen olen kateellinen tuosta konekuulosta, olisi niin mukavaa laittaa maailman häly off-asentoon välillä tai säätää taustaäänet pois kaukosäätimellä.

Minä rakastan sinua Veera. Ollaan selätetty kahdestaan niin moni asia ja päästy vaikeista asioista pinnalle voittajina niin taloudellisesti, fyysisesti kuin henkisestikin. +30k (€) -20% (kg) on syytä muistaa numeroina näissä parissa yhteisessä projektissa, joita voi numeroina tarkastella. Tulokset näkyy naamasta. Yhdessä olemme enemmän. Hyvää kristallihääpäivää rakkani! ❤️

Nukun huonosti. Herään yöllä palvelinhälytykseen, joka on ilmeisesti jonkin sortin false positive. Väsyttää ja on hiostava olo ja saan paniikkikohtauksen, koska en jostain syystä pysty nukahtamaan. Öisin panikoin nykyään usein, en tiedä miksi.

Hidas aamu. Kömmin ylös sängystä vasta joskus yhdentoista maissa. Lähden heti juoksemaan. Kolmen kilometrin lenkki sujuu leikiten, pysyn helposti tavoitevauhdissa. RunKeeper on kiva.

Loppupäivä menee koneella säätäessä. Exceliä ja serveriä. Overwatch ei oikein lähde. Kelit kylmenee, on mukavaa olla sisällä. Syön ja juon huonosti, joten päätä alkaa iltapäivällä jomottamaan.

Vähän jotenkin ”meh” päivä. Ehkä huomenna parempi. Nyt joku leffa toimisi, jos ei särkisi päätä. Ääh.

It’s crazy, it’s party! Kesäpäivän pilleet oli ja meni. Väsy yllätti puoli yhden maissa. Vaatteeni haisevat savulle. Perhe on nukkumassa. Ei taida enää irrota energiaa muihin ajatuksiin ja yksityiskohtiin. Tämä teksti on logitettu kello 1:38, vaikka päivättynä perjantain puolelle.

Loma alkaa nyt.

Ummistan silmäni. Mietin kulunutta päivää. Sainko aikaan kaikki mitä halusinkin? Lenkki töiden jälkeen, kesken jäänyt elokuva… Klo 23 kiireellä nukkumaan. Unohtuiko jotain? Voi prkl, päivän loki.

Onneksi on analogisuus, vanha kunnon kynä ja muistikirja. Digitaalisesti julkaisen tämän perjantain puolella. Öitä!

Keskiviikko. Jotenkin vauhdikas päivä. Aamurutiinin muutos toimii, suoraan sängystä ylös. Tai no, tietenkin jotain vaatetta päälle ennen sitä. Vauhtilenkki toimii ihan eri tavalla, kun on RunKeeperin virtuaalinen valmentaja kuiskimassa korvaan, että nyt seuraavan kilometrin ajan juostava 4,20 min/km vauhtia. Melko raskasta, mutta sen arvoista. Kehitellään nyt sitä maratonikuntoa.

Ei ole ihan lempparijuttu se, että hieronnasta juoksulounas, suoraan palaveriin ja sitten seuraavaan. Iltapäivällä sähköpostivyöry, tehtävien lykkäys huomiselle ja kotiin selviämään. Tähän haluan muutosta syksylle.

Olen selvinnyt hyvin päivistä ilman ylimääräistä ahdistusta, mutta tänään kotona ahdistaa. Haluaisin nyt hiljaisuutta ja karkuun tätä kaikkea.