Isäni yksi lempikappaleista oli Neil Youngin Heart of Gold, sydän kultaa. Suhteellisen suosittu kappale vuodelta 1972, jolloin isäni oli 16-vuotias. Rauhallisessa country rock -kappaleessa Neil laulaa haluavansa elää, antaa, etsiä kultaista sydäntä, samalla kun tietää vanhentuvansa. Jotenkin biisi kuvastaa isäni mielenmaisemaa täydellisesti. Hän oli elämän kovettama, mutta kiltti, mies, jolla on kultainen sydän.
I want to live
I want to give
I’ve been a miner
For a heart of gold
It’s these expressions
I never give
That keep me searching
For a heart of gold
And I’m getting old
Keep me searching
For a heart of gold
And I’m getting old
Koko Harvest levy oli sellainen, jota isäni kuunteli jonkin verran, vaikka olikin enimmäkseen yhden kappaleen miehiä. En voi enää kuunnella Neil Youngia miettimättä isääni. Neil Young tekee minut surulliseksi, koska ikävöin.
Jään usein Neil Youngin soidessa selailemaan isäni tekstejä ja ne usein tuovat mieleen muistoja isästäni, vaikka en usein kuullutkaan isääni kuuntelemassa musiikkia. Isäni ei sinällään ollut ”musiikkimiehiä”, vaikka musiikista nauttikin. Silti Neil Young on jostain syystä syöpynyt mieleeni, sillä kuuntelimme Youngin Heart of Goldia vielä pari viikkoa ennen isäni kuolemaa.
Kerran isäni kirjoitti päiväkirjaansa itkemisestä otsikolla ”Itken kuin mies”. Tekstissään hän pohti sitä miten suomalaisille pojille ennen vanhaan opetettiin, että itkeminen on ”akkamaista”, eikä itkijästä tule miestä. Koulussa kiusattiin, jos vähänkin itki. Varmasti 60- ja 70-luvulla hieman eri meininki kuin nykyään. Perinteistä sisäistettyä naisvihaa ja sotien jälkeisen ajan pahaa oloa siis. Kyyneleet saivat hänet tuona päiväkirjapäivänä pohtimaan omaa isäänsä.
Isäni isä kävi usein metsällä. Isäni oli kerran pienenä poikana halunnut mukaan ja oli jäänyt kotiin itkemään, koska isä ei suostunut ottamaan mukaan metsälle. Kelatan vuosituhannen vaihteeseen. Vuosikymmeniä myöhemmin syöpää sairastaessaan isäni isä kertoi jo aikuiselle pojalleen tavalla, jolla hän ei yleensä puhunut. Se oli erikoista, koska poika ja isänsä eivät koskaan keskustelleet syvällisiä. Isäni isä kertoi, että hän ei suinkaan jättänyt ottamatta poikaansa mukaan metsäretkelle, etteikö olisi rakastanut häntä. Hän meni metsään yksin, koska halusi mennä sinne rauhassa itkemään keskelle ei-mitään, pois uteliaiden katseiden alta. Mitä hän metsässä itki, sitä hän ei kertonut ja se jää ikuiseksi mysteeriksi.
Tarina on niin surullinen ja liikuttava, että pelkkä ajatus siitä saa minut usein itkemään. Ei pelkästään siksi, että se on ainoa kerta kun pappani on kertonut pojalleen epäsuorasti, että pohjimmiltaan rakasti häntä, vaikka heillä oli muuten ajoittan tulehtuneet välit. Mutta myös siksi, että miten miesten on vaikea itkeä tai puhua toistensa kesken, sukupolvesta toiseen.
On tärkeää voida itkeä. Jälleen kerran voin lainata Gandalfia, I will not say: do not weep; for not all tears are an evil.
