Päivän mittaan mieleen tulee useampikin hieno anekdootti. Harmi, ettei ajatuksien sanelu onnistu minulle luontaisesti. Sitä kautta tulisi ehkä tallennettua aivoituksiaan hieman useammin. Nyt lokitus jää lähinnä kaaottisiin muistiinpanoihin ja julkinen lokikirja (tämä, jota parhaillaan luet) jää lähinnä reaaliaikaiseksi tyhjänlänkyttämiseksi, kuin ruoantähteet, jotka eivät enää ilahduta, kun kaikki parhaat palat on jo syöty aikoja sitten. Tyypillisin ajatukseni tyhjän kanvaasin avattuani on lähinnä ”Mitähän ihmettä tähän oikein kirjoittaisin?”.

Mutta en tiedä haittaako tämä. Olen nimittäin taitava tyhjän kirjoittamisessa. Joskus nuorempana osasin kirjoittaa luovemmin. Hieman kaipaan niitä aikoja, kun varasin tunteja teksteilleni minuuttien sijaan. Nykyään kirjoittamiseni vastaa pieraisua ja kyljen kääntämistä. Ei minkäänlaista otetta tai substanssia. Siksi toivonkin, että saisin elää näiden ”ruuhkavuosien” (yök, kuinka vihaankaan tuota sanaa) ohitse ja pääsen joskus todistamaan hitaampia aikoja, jolloin voin istua jossain rauhassa ja vain olla. Ja kirjoittaa. Ehkä joskus jotain asiaakin.