Synkkyyteen jämähtäminen on kauaskantoisten ongelmien alkulähde – puhu asioista, älä pado!

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 7 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 24-vuotias.

Harmillisen usein ihmiset vaihtavat aihetta, kun juttujen aiheet menevät vähänkin synkempään. Joku naseva vitsi tai aiheen vaihto hauskempaan siihen väliin niin on kuin sitä ikävää asiaa ei olisi koskaan ollutkaan. Se on itse asiassa todella helppoa ja sitä pidetään suotavana. No, miksei, onhan ikävä asia hetken poissa. Ainakaan muiden ei tarvitse sitä enää ajatella. Suomessa tämä tavallaan tuntuu ongelmalliselta, ihmiset nimittäin eivät puhu negatiivisista asioista ja tuppaavat puhumaan vielä vähemmän. Eikä mikään yllätyskään, eihän negatiivisia juttuja kovin moni jaksa kuunnella. ”Voi niitä reppanoita joilla menee huonosti, onneksi minulla on asiat paremmin”, ja niin edelleen.

Suomessa vallitsee mentaliteetti, jossa vaikeat elämäntilanteet ja ikävät olot ovat heikkoutta ja muilta pois. Todella moni ihmisistä elää omaa pumpulielämäänsä arvostellen muiden elämää. Tai sitten oma elämä on mennyt niin hyvin, että ei osaa asettua huonoja elämänkokemuksia kokeneen saappaisiin, vaikka yrittäisi. Haluaa tavallaan itse pitää elämänsä valoisana, antamatta minkään synkän vetää itseään alas. Ei haluta puuttua, koska ”ongelmat ovat tarttuvaa sorttia” tai rupeaa ahdistamaan, tai muuta vastaavaa.

y2.d7 | that edit girl
Creative Commons License photo credit: B Rosen

Vaikka itsekin olen hyvin avoin, olen huomannut että vaikeista asioista ei vain ole helppo jutella juuri ihmisten omaavien syiden takia. Pelkää ihmisten reaktiota. Ei halua rasittaa muita. Ei ole varma kestävätkö he samaa taakkaa. Pelkää loukkaantuvansa itse, provosoituvansa, kun ei tiedä miten ihmiset reagoivat. Kun kyse on kuitenkin aroista asioista. Ikävät asiat on niin helppo lakaista maton alle ja olla kuin niitä ei olisi olemassa. Ja juuri tämä on suurempien ongelmien alkulähde.

Kuulostan yleistävältä, mutta en sitä kuitenkaan ole kun sanon että suomalaiset ovat pahoinvoivaa kansaa. ”Oikeasti” masentuneet eivät hakeudu hoitoon, koska ovat turtuneita kaikkeen, lakaisseet asioita liian pitkään maton alle. He eivät välttämättä edes tunne itseään masentuneeksi, kunnes tappavat itsensä, kun taas hyvää elämää eläneet eivät kestä yllättävää elämäntilanteen muutosta kuten talouden kaatumista tai talon palamista ja tappavat itsensä. Siinäpä vertailukohdetta. Ne jotka hakeutuvat hoitoon, eivät sinne pääse tai saavat vain vahvempia lääkkeitä ties miltä valelääkäreiltä ja poistuvat lääkkeiden avulla yhteiskunnan avustamana, joko tahallisesti tai tahattomasti. Puhun enemmän tai vähemmän kokemuksesta.

What will be there?
Creative Commons License photo credit: h.koppdelaney

Ennen vanhaan asioista puhuttiin vielä vähemmän, itse asiassa silloin asioista oli jopa kiellettyä puhua tai niistä ei voinut puhua samalla tavalla kuin nykyään. Väkivaltaperheet pitivät kulisseja ja lapset näkivät arkisin mitä hirveämpiä kauheuksia. Tuttu tarina on se että perheen vanhin lapsi on joutunut pitämään huolta sisaruksistaan kun isä hakkaa äitiä tai molemmat vetävät pirtua. Traumatisoituneiden ilman vanhempien rakkautta eläneiden lasten sisällä kytee kaikki se paha ja aikuisena kun asiaa ei osata käsitellä, ongelmat menevät väistämättä kiertoon lapsille ja lapsenlapsille. Kierto joko katkeaa tai ei, mutta menneisyyden asiat ovat liian mutkikkaita ratkaistavaksi. Menneisyydestä ja ”ennenvanhaan” ajasta minulla ei tietenkään ole kokemusta, mutta olen kuullut niistä ihan tarpeeksi juttuja.

Kuinkakohan moni valitsee perheen mihin syntyy, vanhemmat jotka saa (jos saa), sisaruksensa tai asioista myöhempään elämään vaikuttavat elinolosuhteet tai seuraamukset? Todellisen masennuksen syyt ovat kaukana omasta valinnasta.

Tätä esiintyy lievemmässä muodossa ja vaikeammassa muodossa, mutta sitä on näkyvillä. En tiedä miksi juuri nyt kirjoitin aiheesta. Ehkä koska joka hetki kaipaan tilanteelle muutosta. Ihmiset, puhukaa, kertokaa jos on paha olla. Kanssakärsijät, kuunnelkaa ja kestäkää, ennen kuin tuomitsette. Olen oppinut, että ihmisen psyyke kestää melkein mitä vaan, vaikka saattaa pahimmillaan vaurioitua, niin kestää. Mieti kuinka helppoa on vain kuunnella, kun ei tarvitse itse kokea? Älä vaihda aihetta, jos toinen purkaa tuntojaan. Sen sijaan mieti kuinka paljon se auttaa.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 30-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä itse perustamassaan digitoimistossa ja SaaS-palvelua kehittävässä startupissa, verkkosivujen tekijä, sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

7 kommenttia

  1. Joanna

    Ei tarvitse olla ”ennen vanhaan”. Oon sua muutaman vuoden vanhempi ja silti elänyt tuon suomalaisen ihmiskohtalon. Puhumalla asioista ei enää pitkälle pääse. kun rehellisesti, harva ymmärtää, millaisia asioita sitä joutuu käymään lävitse… tai millaisia asioita joutui (mennyt aikamuoto) käymään lävitse ihan lapsena.

  2. Rolle

    No joo, mutta puhumatta jättäminen taas ei anna edes mahdollisuutta ymmärrykseen. Kaikki ihmiset eivät ymmärrä, mutta joistakin saattaa olla jopa apua. Tämän kirjoituksen tarkoitus oli ehkä saada muita ymmärtämään… tai ainakin pistää miettimään.

  3. fmatic

    Osuit kuoma naulan kantaan kirjoituksellasi. Olen huomannut oli sitten kyseessä minkälainen kanssakäyminen tahansa niin irl kuin virtuaalisestikin on ”kuoliaaksi vaikeneminen” synkistä asioista ja fiiliksistä tavallista. Itse kun poden näitä ”synkkiä kausia” jolloin ei kertakaikkiaan tahdo tulla toimeen itsensä kanssa. Ahdistaa ja synkistely on luokkaa järetön. Saattaa minkälaisessa keskustelussa tahansa tulla mainittua joku synkempi fiilis. Puhuttua ahdistuksesta julkisesti vaikkapa työkavereille tai vaikkapa virtuaalisessa maailmassa SoMe:ssa, irc:ssä etc. saattaa hyvinkin vastassa olla ”kuoliaaksi vaikeneminen” tai heitetään joku hassu sutkautus, piikki tai jopa syyllistäminen.

    Syynä toki voi olla hämmennys: ”Mitä ihmettä tuolle sanoisi”, pelko tai välinpitämättömyys: ”Mitäpä tuo mulle kuuluu”.

    Itse yritän näyttää vastaavissa tilanteissa kun huomaan että jollain on paha olla tai synkät fiilikset osoittaa myötätuntoa ja pienin elein näyttää että edes joku välittää. Vaikka sitten tällainen tuntematon Janne jostain. Pienin elein voi näyttää että on läsnä ja välittää. Edes hiukan. Maailmassa ei ole koskaan liikaa välittämistä. Aina voi edes yrittää ja kuunnella. Ehkä sanoa jotain pientä.

  4. Rolle

    Kiitos hyvästä kommentista. Kyllä se niin on, että toisen ahdinkoon ei oikein osata vieläkään suhtautua. Itse kunnioitan eniten ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella, eivätkä ”rasitu” tai ajattele että nyt se taas märehtii. Itsellänikin on kausia, jolloin elo on rankkaa, eikä vain voi olla kovin pirtsakka. Silloin tuppaa vähän väliä puhumaan niistä synkistä asioista jotka vaivaavat. Onneksi on kuitenkin aina joku, joka kuuntelee, eikä vaihda aihetta. On tosin tiettyjä ihmisiä, joille en edes ala puhumaan niistä, koska tiedän etteivät ymmärrä…

  5. minnamoira

    Tämä on suoraan omasta elämästäni. Oli ihana lukea kirjoitustasi, olisin voinut olla sen kirjoittaja. Sinä esitit vain asiasti paljon paremmin ja kootummin, kuin mitä itse olisin voinut mitenkään esittää. :) Itse puhun omista asioistani paljon ja ”hajautan” juttujani kavereille sitä mukaa, mitä tiedän heidän kestävän kuulla. Yritän siis tietoisesti olla kuormittamatta heitä – tunnustan välillä olevani jonkinasteinen draamailija ja vellon suurissa tunteissa ihan turhan paljon. Vai onkohan tämäkin tapa ajatella vain sen syytä, että olen saanut tämmöistä palautetta ystäviltä… siis että ”älä ajattele niin synkkiä”. Minäkin olen kovin happy happy joy joy – tyyppi, mutta välillä rämmitään suossa ja syvällä. Ja muutama kaveri ei vain halua kuulla kuin niitä happy-juttuja. Sitten jos rämmin synkissä, niin ei tule pidettyä näihin kavereihin yhteyttä juurikaan. Harmi.

  6. Rolle

    Mukavaa että upposi :) minä en edes ole kovin pirteä yleisesti, mutta nykyään oppinut jo olemaan sosiaalisempi. Meissä ehkä se ero, että vaikka olen ahdistunut, kerron asiasta aika avoimesti välittämättä siitä ahdistaako se muita vai ei. Tässä kerroin mielen tulleita reaktioita mitä kertominen yleensä aiheuttaa.

  7. Hallitukselle sydän?

    Kaverini on masentunut, köyhä, hänen mieliala vaihtelee. Olen ollut huolissani hänestä siitä asti kun hän siitä uskalsi kertoa. Tavattiin netissä 11 vuotta sitten, viime kesänä Vantaalla hänen luona vihdoin.

    Näin ihmisen. Sitten hän matkusti minun luo. Me pidettiin hyvää yhteyttä aina, mutta välillä hän ”katosi”. Hänellä oli tuolloin aina paha masennusjakso. Hän asuu hoitokodissa, mutta ei tykkää siitä, koska ei saa päättää itse raha-asioistaan ja näin ollen hänelle ei jää mitään käyttöön – kun hoitokoti ostaa vertaamatta hintaa.

    Kaverini on ollut jopa itsetuhoinen, mutta tämä on vähentynyt, koska uskalsi vihdoin puhua edes minulle. Nyt tietävät muutkin ja nykyään ollut vähemmän sitä ja osaa kuulemma vetää ajatukset taakse. Minäkin olen köyhä, mutta en masentunut, ja olen aina ollut halukas tukea häntä hinnalla millä hyvänsä. Nuoria me molemmat, 25 vuotta vanhoja.

    OIen mies ja hän myöskin, mutta minun köyhyys ei ole niin paha, sillä saan sentään itse rahojani käyttää. Hän ei ole käynyt koskaan Viroa pidemmälle. Maksoin kerran hänelle Saksan matkan ja hän oli iloinen kuukausia sen jälkeenkin. Hän on tosi rakas kavari minulle ja ollaan ihastuneitakin, mutta hän ei pysty sitoutumaan vielä suhteeseen.

    Se on siis avoimella pohjalla, mutta tuen häntä edelleen, paremmin kuin hallitus… mielestäni hallitus on epäonnistunut. On varmasti muitakin syrjäytyneitä masentuneita ihmisiä. Miksi?

    Jos kaverini ei olisi saanut koskaan puhuttua asiasta minulle, niin hän ei olisi koskaan saanut kerrottua siitä viranomaisillekaan, esim. lääkärit. Itse kuuntelin häntä pitkään ja olin tukena kun hän kertoi aiemmista aikeista satuttaa itseään. Olen itsekin yksinäinen kaiken lisäksi, mutta minulla ei ole itsetuhoisuutta.

    Olen huolestunut ihmisistä täällä. Asun itse Mikkelissä, joten jos hän haluaa vaihtelun vuoksi tänne matkustaa Vantaalta, niin se todellakin käy kukkarolleni… mutta saan ainakin yhden ihmisen iloiseksi pienellä rahalla. Ei se näin pitäisi mennä, eli hallitus saisi katsoa peiliin!!!