Matkani ramppikuumeisesta esiintyjäksi

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , .

Muistan ne kaikki kerrat kun piti äidinkielen tunnilla pitää jonkinlainen esitelmä luokan edessä. Se oli hirveää. Paperi vapisi kädessä, ääni värisi, hikoilutti, jalat tutisivat. Viikkoja ennen itse esitystä. Vatsassa muljahteli aina kun vähänkin ajatteli koko asiaa. Tuntui että ei voi elää täysillä ennen kuin esityspäivä on mennyt ohi. Onneksi niitä ei paljon tullut ja ne unohtuivat helposti.

Pikakelauksella aikuisuuteen. Vielä pari vuotta sitten en olisi suostunut esiintymään ihmisten edessä. Kävin vuonna 2016 eräässä sidosryhmätapahtumassa esittelemässä asiakkaalle tekemiäni verkkosivuja sillä ehdolla, että puheenvuoroni ei tarvinnut kestää viittä minuuttia pidempään. En edes tajunnut, että se videoitiin, vasta myöhemmin löysin YouTubesta. En ole vieläkään viitsinyt katsoa sieltä omaa naamaani ja ääntäni, mutta kuulemma hyvin meni, vaikka en ollut millään tavalla valmistautunut.

Vuotta 2016 ennen pidin yksittäisen, noin vartin mittaisen luennon silloisille asiakkaillemme sosiaalisesta mediasta esimieheni pyynnöstä. Siitäkin sain hyvää palautetta. Mutta kyllä jännitti ihan mahdottomasti. Sen jälkeen myöskin vannoin itselleni, etten enää koskaan puhu muiden edessä. Eli jos kouluaikoja ei lasketa, olen koko elämäni aikana pitänyt tasan kaksi puhetta, nekin osittain tilanteen pakosta ja hammasta purren. Tähän asti.

Ajattelumaailmaan muutos 2017-2018

Kun minulla diagnisoitiin ahdistuneisuushäiriö muutamia vuosia sitten, lääkevastaisena päätin, että minun on kehitettävä itselleni parempaa suhtautumista terveempien ajatuskuvioiden kautta, jotta voisin välttyä toistuvilta haitallisilta ajatuskierteiltä. Kehitin itsepsyykkauskeinoja, joiden huomasin pikkuhiljaa auttavan.

Vuonna 2017 totesin, että murehdin yhä liikaa asioista. Minulla oli silloin tällöin tapana ”torjua” ahdistavia asioita tai ylipäätään ahdistusta ikään kuin kieltämällä asioita ja olemaan puhumatta niistä. Tunnistin, että sen myötä ahdistus tulee vain isommissa piikeissä vastaan ja tajusin, että torjumisen sijaan minun pitää hyväksyä tunteeni, mutta samalla vetää selvät rajat tiedostamisen ja analysoinnin välillä. Kutsun tätä ”fuck it” -mentaliteetiksi, eli heti kun huomaan että alan pohtimaan itsestäänselvää ja tavallista asiaa liian monelta eri kantilta, sanon mielessäni ”fuck it” ja lopetan asian miettimisen. Kuulostaa helpommalta kuin mitä oikeasti on, mutta pienin askelin turha ylimiettiminen on vähentynyt. Tai siltä ainakin tuntuu.

Askel kerrallaan kohti rohkeutta

Meitä pyydettiin työkaverini kanssa puhumaan WordPress Meetupiin Tampereelle meille tutusta aiheesta, eli ”Erään digitoimiston tapa tehdä verkkosivuja”. Suostuin miettimättä, sillä tietenkin osaan kertoa ihmisille intohimostani, työstäni, asiasta, josta tiedän ja jota teen päivittäin. Totuus alkoi valkenemaan siinä vaiheessa kun tajusin, että Meetupiin on ilmoittautunut jo yli viisikymmentä (50) ihmistä! Suunnittelin slidet parin tunnin aikana ja oikoluetin ne kollegalla. Sitten päätin, että ”fuck it”, meni miten meni, mä handlaan tän, enkä miettinyt asiaa enempää.

Koitti esiintymispäivä, paikka Crazy Townin tiloissa oli rento, virvokkeita oli saatavilla ja tupa oli täynnä porukkaa. Ensimmäiset viisi minuuttia jännitti, mutta sitten se hälveni. Esitystä ei pahemmin suunniteltu ja saatiin lähes puolentoista tunnin setti aikaan! uohdin ajan ja paikan kun vastailin ihmisten kysymyksiin. Jengiä tuntui kiinnostavan ja tyypit tuntuivat arvostavan mitä teemme. Se tuntui hyvältä ja lisäsi itsevarmuutta. Ei ollut vaikea sanoa kyllä kun meidät pyydettiin vielä Helsingin WordPress Meetupiin tammikuussa puhumaan samasta aiheesta Microsoft Fluxiin, jonne oli ilmoittaunut jopa enemmän kuuntelijoita.

Puhujauran h-hetki WordCamp Jyväskylä -tapahtumassa

Jo ensimmäisen Meetup-puheenvuoron jälkeen olin päättänyt hakea WordCamp Jyväskylään puhujaksi. Tällä kertaa puhuisin yksin ja kysymyksineen koko setin pituus olisi 40 minuuttia. Huomasin jo Tampereella, että on helppo saada osaamastaan ja pitämästään aiheesta yli tunnin verran matskua, joten materiaali tai ajankäyttö ei herättänyt minkäänlaista huolta – päinvastoin, olin huolissani ehdinkö tuossa ajassa kertoa kaiken tarvittavan.

Seuraava ajatus oli kuuntelijoiden määrä, mutta WordCamp oli ensimmäistä kertaa suunniteltu kehittäjille ja lippuja oli vain noin 140 myynnissä, joten ihmismassakaan ei hirvittänyt. Lisäksi puhujia oli kahdella lavalla yhtä aikaa, joten määrällisesti kuuntelijoita oli vain arvioltani 50-60. Toisaalta jostain syystä isompikaan yleisö ei olisi ollut pahitteeksi, ei pelottanut koko ajatus.

WordCamp Jyväskylä kuulosti helpolta vaihtoehdolta myös siksi, että tapahtuma järjestettiin kotipaikkakunnallani. Muista kaupungeista ei pääse ihan niin helposti ”karkuun” esityksen jälkeen. Lisäksi on jotenkin ”helpompaa” puhua yksin useammalle ihmiselle kuin jutella useamman ihmisen kanssa porukassa. Ryhmäkeskusteluissa jään usein hiljaisemmaksi osapuoleksi ja kuuntelen muita, koska en viitsi keskeyttää, jos useammalla on asiaa.

Hain puhumaan kahdella itselleni tutuimmasta aiheesta, ”SVG:n hyödyntäminen WordPress-teemakehityksessä” ja ”Esteettömyys osaksi WordPress-teemakehitystä”, joista jälkimmäinen valittiin. Mietin ainoastaan olenko oikea ihminen puhumaan aiheesta silloin kun kuulin että tapahtumaan tulee pitämään workshopia arvostamani esteettömyyden puolestapuhuja, kehittäjä, WordPress.org Accessibility Teamin, hollantilainen Rian Rietveld. Ajattelin, että ensiesiintyjänä olen jäävi sanomaan miten asioita pitäisi tehdä ja miten ei. Siksi päätin valmistautua.

Tein slidejä monena iltana ja lopulta paria viikkoa ennen tapahtumaa vedin esityksen omalle työporukalle. He tykkäsivät kovasti ja siinä vaiheessa tiesin että show sujuu varmasti hienosti. En muutenkaan miettinyt asiaa, olinhan omaksunut erityisen ”syteen tai saveen, en mieti!” (edellä mainittu ”f-i!”) -mentaliteetin.

Ennen tapahtumaa moni kyseli ”jännittääkö”. Olin jutellut Moretagin Elisan kanssa psykologisista aiheista paljonkin aiemmin ja pidin erityisesti hänen tavastaan ajatella samankaltaisia tunteita positiivisina vastineina. Hyvänä esimerkkinä se, että kun ihminen tuntee olevansa jännittynyt, se on oikeastaan sama tunne kun on erityisen innostunut jostakin. On siis helppo sanoa että ”jännit… eikun, innostaa pirusti!”. Asia on tällä tavalla aika helppo kääntää positiiviseksi, eikä negatiivisia (ja täysin turhia) puolia edes enää mieti.

Toinen psyykkiseen itsevalmennukseen liittyvä asia on tietynlainen irti päästäminen, eli miksi pitäisi miettiä mitä muut ajattelevat. Jos joku ei tykkää, mitä sitten? voin itse vaikuttaa siihen millainen esitykseni on ja kun itse tiedän että se on hyvä, sitä se varmasti myös on.

Kyllähän siellä jännitti seisoa minuutteja ennen esitystä ja katsella kun ihmiset istuvat paikoilleen. WordPress-yhteisö on onneksi lupsakkaa väkeä ja kaikki esitykset ”sisäänajetaan” eräänlaisella esittelypuheenvuorolla, joka lievittää jännitystä. Ensimmäiset 5-10 minuuttia jännittää aina, mutta sitä eivät katsojat todennäköisesti edes huomaa. Sitten kun ”pääsee vauhtiin” ja muistaa asioita, joita on suunnitellut kertovansa, jännitys laantuu ja asioista on helppo kertoa.

Esitys meni nopeasti ja muutamia hyviä kysymyksiäkin tuli. Sain aplodit, taputukset ja high fivet ja kuulin pelkästään hyvää debyyttiesitykseni jälkeen. Itse Hollannin esteettömyysmestarikin kehui esitystäni, vaikka ei edes puhu suomea! After partyilla sain pari vieläkin vuolaampia kehuja, joista nöyränä kiitin.

Mitä seuraavaksi

Vaikka esiintyminen on jo minulle helpompaa ajatuksena, kyllä siihen liittyvät sosiaaliset tilanteet vaativat tietysti veronsa, vaikka sitä kuinka yrittäisi kieltää. Täytyy jatkossakin miettiä ennen kuin suostuu puhumaan, mutta näiden kolmen esiintymiskokemuksen myötä saatan helpommin myöntyä jos aika, paikka ja aihe ovat oikeita.

Seuraavana olen todennäköisesti menossa osallistujan roolissa WordCamp Europeen, joka on maailman suurin WordPress-seminaari. Sinne en vielä rohkene puhumaan, sillä koko setti pitäisi vetää englanniksi (jota tosin puhun ihan riittävän sujuvasti). Syksyllä järjestettävässä WordCamp Turussa voisin sen sijaan puhuakin, ehkä jopa englanniksi, jää nähtäväksi.

Jatkossa katson muidenkin esityksiä hieman erilaisesta näkövinkkelistä, eli miettien voisinko puhujana oppia muilta puhujilta. Siis tietysti sen lisäksi, että olen oppimassa myös kuuntelijana.

En kyllä uskonut, että minusta olisi tähän, mutta ajattelen niin, että henkisen kasvun suhteen vain taivas on rajana. Ekstrovertti minusta ei tule, mutta puhuminen on yllättävän jees, jos pyhä kolminaisuus (aihe, aika, paikka) natsaa kohdilleen. Ei minusta välttämättä puhujaakaan tule ja uskallan olla itselleni armollinen, jos vaikuttaa siltä että ei lähde. Mutta jatkossa suhtaudun avoimin mielin, enkä hylkää ajatusta suoriltakäsin. Todennäköisesti puhun toistekin!

Onwards!

Kuvasta iso kiitos Nikulle!

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 29-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä itse perustamassaan digitoimistossa ja SaaS-palvelua kehittävässä startupissa, verkkosivujen tekijä, sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä