Kevään merkkejä ilmassa. Päivä on niin kaunis, että lähden pitkälle juoksulenkille. Osa metsäpoluista on jo sulanut. Purot liplattavat. Juoksumatkaa ei hidasta oikeastaan mikään muu kuin kova tuuli. Foreca on antanut keltaisen tuulivaroituksen, 20 metriä sekunnissa maalla. Rantaväylällä on niin kova tuuli, että on vaikeaa päästä eteenpäin.

Illalla kroppa on koetuksella. 22.77 kilometriä takana ja liian vähän ja liian myöhään ravintoa. Kahvikin unohtuu juoda, joten näiden kaikkien kombinaatio laukaisee migreenin. Lääke pelastaa, mutta aiheuttaa jäätävän pöhnän ja väsymyksen, joka melkein pilaa elokuvaillan.

On parempi levätä nyt.

Liian vähän onnistumisen tunteita tällä viikolla. Liian paljon harmistuksen aiheita. Sentään kotiasiat ovat kunnossa.

Ehkä se tästä. Yritän levätä.

Seitsemän tuntia, viisi minuuttia unta. Tällä kertaa unipisteet ovat 78/100 ja unenlaatu 91%. Kerrankin. Näen jopa unia, vaikka en enää niitä muistakaan. Kuvittelen, että on lauantaiaamu ja siksi herään hieman myöhässä. Herätyksenkin olen laittanut jostain syystä myöhempään.

On taas se tunne, että päivät toistavat itseään. Torstaisin on aina sama kuvio. Toisaalta, tutut rutiinit tuovat turvaa. Lähdemme Lotan kanssa jalan koululle, kuten joka aamu. Torstaisin meillä on kuitenkin tapana koukata Coffean kautta. Tästä on tullut jokaviikkoinen juttu ja enää meiltä ei enää tarvitse edes kysyä mitä haluamme, aina samat kaksi vahvaa pientä Cappuccinoa mukaan, kiitos. Tämän jälkeen maan alta ”kaasukammion” (tietäjät tietää) läpi Väinönkadun rinnettä päin. Minä puikahdan terapiaan ja Lotta kouluun.

Meleni matkaa menneisyyteen, kun istun terapian pehmeällä sohvalla. Höpötettyäni aikani, huomaan lähteväni lounaalle. Aika menettää jännästi merkityksen, kun jää ajatustensa imuun. Seuraavaksi löydän itseni pikaruokalasta ja sen jälkeen toimistolta. Palaveriin valmistautuminen, kravatti suoraan ja Teamsiin. No, ei minulla oikeasti kravattia ole, eikä edes pukua. Kunhan paita on oikein päin päällä. ”En tiedä, miten vaatetus tähän liittyy. Ei puku ratkaise mitään.”, kuten Iryna Tsabanova sanoo Trump-Zelenskyi -kohusta.

Iltapäivällä pääsen hengähtämään ja tuijotan tehtävälistaani. Töistä on nyt pois laskujeni mukaan viisi (5) ihmistä eri syistä. Se on aika paljon. Tästä syystä paikkailen lähinnä muita. Onneksi meitä on poissaoloista huolimatta vielä yhteensä kymmenen. Eivät hommat tähän kaadu. Hetkellisen kuorman lisääntyäessä tulee silti mieleen menneisyyden tilanteet, joissa oli ikään kuin monta hattua päässä, monen eri roolin hommia. Nyt sen huomaa, miten paljon helpompaa on, kun voi keskittyä vain yhteen tonttiin ja on tekijöitä hoitamaan muita tontteja.

Jostain puskee jatkuvasti läpitunkeva suru ja epätoivo, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin. Syitä ei ole tiedossa. Lienee tämä kevät ja liiallinen kiire. Kuorma ja kuluttavuus ei varmaan koskaan helpota? Ja vaikka helpottaakin, tunnun hakevan aina jostain jotain täyttymyksen tunnetta? Miksi aina pitää saada aikaan jotain hienoa ollakseen tyytyväinen itseensä? Miksi ei voisi edes yhden päivän laiskotella menemään töissä ja olla silti iloinen? Miksi pitää pingottaa niin maan perkeleesti?

Olen huomannut, että en iltaisin jaksa oikein päiväkirjaa päivitellä. Olen kahdeksan jälkeen aivan loppu. Siksi näin työpäivän päätteeksi on jotenkin helpompaa, kun ajatus vielä edes jotenkin kulkee. Voisi ottaa tavaksi näin.

Kello on 18:24. Lopetin työt kuudelta, kuten pitääkin. On aika lähteä kotiin. Kerrankin ”ajoissa”.

Tämä viikko on ollut erikoinen. Jostain puskista maanantaihin iskee hirveä väsymys ja sen jälkeen yöunet ovat olleet kammottavan huonoja. Varmaankin jokin pöpö. Väsymystä ei meinaa päästä karkuun mitenkään, joten ainoa lääke on: Lisää kofeiinia. Tämä aiheuttaa klassisen kierteen, eli ylivirkeys iltaa kohden ja unettomuus väsymyksen äärimmäisestä tasosta riippumatta.

Pään ajatukset ovat yhtä sekamelskaa ja päivä aaltoilee ylitehokkuudesta ympäriinsä säntäilyyn. Jollain ilveellä selviän työpäivistä iltaan saakka. Tänään illan päälle iskee vielä migreeni, jonka päätän taltuttaa Maxaltilla, Ibuprofeiinilla ja espressoshotilla. Päässä heittää kivasti kahta kauheammin, mutta ainakaan kipu ei jyskytä työmaaporakoneen tavoin, vaan väistyy taka-alalle ja päivä saa jatkua. Ilman tätä komboa päivä päättyisi kuin aivotoiminta giljotiiniin. Nyt on vielä toivoa jostain mukavasta puuhastelusta.

Ajatukset pysyvät kaikesta huolimatta yhtä hyvin kasassa kuin teipillä korjattu savikulho, joten tästäkään päiväkirjamerkinnästä ei synny mitään tähdellistä.

Odotamme parempia aikoja.

Huh, mikä viikko. Jaa, niin, tiistai. Siihen nähden, että unta on alla nelisen tuntia, olen jaksanut tänään hyvin. En oikein tiedä syytä sille, miksi viime yönä heräsin neljältä vatsanväänteisiin. Ehkäpä huono ruokavalio (pizzaa) ja juoksutreeni ennen nukkumanmenoa. Ehkä stressi.

Aikomus lopettaa työpäivä ajoissa on hyvä aikomus, mutta näyttääkin siltä että pääsen lähdöilleen normaalisti kuudelta. En osaa.

Nyt väsyttää liikaa ja teksti ei luista.

PS. Nvidia Shield 4K Pro saapui. On kiva laite. Samsungin 55″ telkkari sai jatkoaikaa.