Seitsemän tuntia, viisi minuuttia unta. Tällä kertaa unipisteet ovat 78/100 ja unenlaatu 91%. Kerrankin. Näen jopa unia, vaikka en enää niitä muistakaan. Kuvittelen, että on lauantaiaamu ja siksi herään hieman myöhässä. Herätyksenkin olen laittanut jostain syystä myöhempään.
On taas se tunne, että päivät toistavat itseään. Torstaisin on aina sama kuvio. Toisaalta, tutut rutiinit tuovat turvaa. Lähdemme Lotan kanssa jalan koululle, kuten joka aamu. Torstaisin meillä on kuitenkin tapana koukata Coffean kautta. Tästä on tullut jokaviikkoinen juttu ja enää meiltä ei enää tarvitse edes kysyä mitä haluamme, aina samat kaksi vahvaa pientä Cappuccinoa mukaan, kiitos. Tämän jälkeen maan alta ”kaasukammion” (tietäjät tietää) läpi Väinönkadun rinnettä päin. Minä puikahdan terapiaan ja Lotta kouluun.
Meleni matkaa menneisyyteen, kun istun terapian pehmeällä sohvalla. Höpötettyäni aikani, huomaan lähteväni lounaalle. Aika menettää jännästi merkityksen, kun jää ajatustensa imuun. Seuraavaksi löydän itseni pikaruokalasta ja sen jälkeen toimistolta. Palaveriin valmistautuminen, kravatti suoraan ja Teamsiin. No, ei minulla oikeasti kravattia ole, eikä edes pukua. Kunhan paita on oikein päin päällä. ”En tiedä, miten vaatetus tähän liittyy. Ei puku ratkaise mitään.”, kuten Iryna Tsabanova sanoo Trump-Zelenskyi -kohusta.
Iltapäivällä pääsen hengähtämään ja tuijotan tehtävälistaani. Töistä on nyt pois laskujeni mukaan viisi (5) ihmistä eri syistä. Se on aika paljon. Tästä syystä paikkailen lähinnä muita. Onneksi meitä on poissaoloista huolimatta vielä yhteensä kymmenen. Eivät hommat tähän kaadu. Hetkellisen kuorman lisääntyäessä tulee silti mieleen menneisyyden tilanteet, joissa oli ikään kuin monta hattua päässä, monen eri roolin hommia. Nyt sen huomaa, miten paljon helpompaa on, kun voi keskittyä vain yhteen tonttiin ja on tekijöitä hoitamaan muita tontteja.
Jostain puskee jatkuvasti läpitunkeva suru ja epätoivo, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin. Syitä ei ole tiedossa. Lienee tämä kevät ja liiallinen kiire. Kuorma ja kuluttavuus ei varmaan koskaan helpota? Ja vaikka helpottaakin, tunnun hakevan aina jostain jotain täyttymyksen tunnetta? Miksi aina pitää saada aikaan jotain hienoa ollakseen tyytyväinen itseensä? Miksi ei voisi edes yhden päivän laiskotella menemään töissä ja olla silti iloinen? Miksi pitää pingottaa niin maan perkeleesti?
Olen huomannut, että en iltaisin jaksa oikein päiväkirjaa päivitellä. Olen kahdeksan jälkeen aivan loppu. Siksi näin työpäivän päätteeksi on jotenkin helpompaa, kun ajatus vielä edes jotenkin kulkee. Voisi ottaa tavaksi näin.
Kello on 18:24. Lopetin työt kuudelta, kuten pitääkin. On aika lähteä kotiin. Kerrankin ”ajoissa”.
Tässä kirjoituksessa on 444 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (18:25) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Tampere
Pitkästä aikaa Tampereelle. Kaksi asiakastapaamista, molemmat sujuvat hienosti. Kolmannen latten kohdalla alkaa kofeiini tuntumaan elimistössä. Kadulla tulee näyttelijä Eero Aho vastaan, se Louhimiehen Tuntemattoman Sotilaan Rokka.
Tuntuu hyvältä olla kotona. Vaikka ihan kiva reissu, kestää loppuviikko palautua. En pidä matkustelusta.
