Olen nukkunut viime öinä huonosti. Viikonlopun reissu vei energiat ja väliin jäi vähän liian vähän aikaa levätä. Minulle ihmismassoista palautuminen vaatii aina vähintään yhden ylimääräisen lisäpäivän. Tällä kertaa en sellaista saanut.

Tänään ja loppuviikko etänä. Mukava hengitellä.

Tällä viikolla olen uppoutunut koodin ja palvelinten maailmaan, eikä minulla ole ollut hirveästi ylimääräistä ”vapaa-aikaa” tai energiaa tai mitään sanottavaa. Nämä päivät muistuttavat minua yrittäjyyden alkuajoista, niin hyvässä kuin pahassakin. On siistiä kehitellä uutta, innostua omasta ja muiden tekemisestä, saada asioita aikaan. Tämä on sitä mitä osaan tehdä parhaiten.

Tavallaan tosi usein tuntuu siltä, että en tekisi ”töitä”, koska saan tehdä sitä mitä rakastan ja missä olen hyvä. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, että ei välillä väsytä tai rasita. Ei voi loputtomiin tuudittautua siihen, että tekee pitkää päivää, koska on ”hyvä flow” tai ”tämä on niin kivaa”. Sitä paitsi kaikessa työssä on asioita, jotka eivät ole sitä ydinhommaa, mutta on vain hoidettava. Nämä kun kaikki nitoo yhteen oman intohimon päälle, päivästä loppuvat tunnit kesken. Tuloksena kiire ja stressi. Onneksi vielä jälkimmäistä ei ole päässyt liikaa syntymään.

Vuoden ensimmäisenä työpäivänä listasin elämäni aktiviteetit motin ja tekemisen tason perusteella lämpötilagraafiin. Nyt tuntuu, että on aika päivittää listaa.

Vihreät tekemiset ovat käytännössä päivittäistä arkeani. Mitä vihreämpää, sen useammin teen asiaa päivittäin ja intohimolla. Punaisia teen hyvin vähän tai ollenkaan.

Tällä hetkellä mielekkäimmät tekemiset

1. Firman tekniikan kehittäminen, tiimi ja workflow, työkalut
2. Palvelimet, komentorivi ja komentoriviohjelmointi
3. Firman liiketoiminnan ja raha-asioiden kehittäminen
4. Kirjallisuus
5. Front endin koodaaminen
6. Itsensä kehittäminen
7. Hyvinvointi ja lenkkeily
8. Kodin siisteys
9. Overwatch
10. Dokumentointi
11. Raha-asiat, tilastointi ja budjetointi
12. Elokuvat
13. Koti-inventaario ja minimalistisuus

Tekemiset, jotka ovat toistaiseksi vähemmällä huomiolla

• Kirjan kirjoittaminen
• Retrokonsolit, retropelaaminen ja muu nostalgisointi
• Streetgazer-musiikkiprojekti
• WordPress Meetupit
• Puhuminen yleisölle
• Matkustelu
• Keikoilla käyminen
• Lihaskuntotreeni

Punaiset asiat hieman harmittavat, mutta kaikkea ei voi yksi ihminen tehdä samaan aikaan. Tuntuu, että toistelen itseäni, mutta on mukava yrittää elää hetkessä ja reflektoida elämäänsä ja tekemisiään päivittäin. Näin muistuttaa itseään siitä mikä on tärkeintä.

Juuri nyt pitäisi olla focus aivan muualla, eli koodissa, aspassa ja palvelimella, mutta ajattelin kerrankin kirjoittaa päiväkirjan ”ajoissa”, nyt kun on energiaa ja motivaatiota. Sitä harvemmin enää iltayhdeltätoista löytyy, kun on koko päivän touhuillut. Mieleen jäi Aki Hintsan syöpäkirjasta, että yllättäen ihminen jaksaa luovia ajatuksistaan konkretiaa silloin kun ei väsytä. Väsyneenä ei edisty mikään.

Otan kolmannen kupin kahvia ja alan koodaamaan.

Herään nukuttuani huonosti. Olen nähnyt aamuyöstä väkivaltaisia unia, jotka eivät onneksi muuttuneet painajaisiksi. Päivän joko ohjelmoin jotain palvelimille, tai huollan palvelimia. Kotona jatkan kotipalvelimeni parissa.

Palvelimissa on jotain taikuutta, niin softa- kuin rautapuolellakin. Tunnen olevani oman elämäni Gilfoyle.

Tavanomainen päivä, kirjaimellisesti. Aamulenkki sujuu hyvin. Vaikka herään ennen seitsemää, meinaa tulla kiire ehtiä yhdeksäksi toimistolle.

Päiväni on kulunut bash- ja python-ohjelmoinnin parissa, niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Lapset ovat olleet tänään iloisia. Aika mukava maanantai kaikin puolin.

7217 askelta. Ei hassumpi päivä.

”Minä haluan Vantaalle”, pääsee suustani. ”Noin ei sano kukaan, koskaan!”, toteaa vaimoni samalla kun kävelemme pitkin Helsingin vilkkaita katuja. Tarkoitan tietenkin että haluan jo syrjäiseen hotellihuoneeseen rauhoittumaan. En todellakaan nauti Helsingistä ja ihmismassoista, mutta Helsinki on pakollinen välietappi viikonloppureissullamme. Suuntaamme hawajilaiseen poke bowl -ruokapaikkaan ja tilaan ison aterian, jossa on riisiä, salaattia, jotain härkäpapujen tapaista, kanaa, kurkkua, kirsikkatomaattia, wakamea, chiliä, tulista mayokastiketta ja vaikka mitä. Ruoka on herkullista.

Ajatukseni palaavat syödessä edeltävään yöhön. Väsymys painaa. Olen nukkunut viime yön kehnosti, hädin tuskin viisi tuntia vähän väliä heräillen, koska jostain syystä jännitän. Näen unta, jossa myöhästymme junasta. Ennustus lähes toteutuu, kun joudumme lopulta juoksemaan junaan. Olemme junassa kello 7:16, kun junan on määrä jättää asema kello 7:19. Aikaa jää ruhtinaalliset kolme minuuttia.

Ruokaillessa saan paniikkikohtauksen. Mitä teen täällä ja miksi? Olisi ollut parempi jäädä kotiin. Ahdistaa tuijottavat kasvot. Kerään itseni ennen kyynelten tuloa. Vaimo tajuaa tilanteen ja muistuttaa hengittämisestä. Viiton, että ehkä se oli ne huonot yöunet. Tai kahvin määrä. Tai Helsinki. Tai nämä kaikki. Ehkä tämä olisi toisaalta tullut muutenkin. Ei näiltä tilanteilta voi välttyä.

Onneksi voi puhua näistä ”salakielellä”, viittoen, ilman että kukaan tietää mitä puhumme. Helpottaa. Haluan Vantaalle, sanon taas ääneen. Vaimo muistuttaa, että sano mieluummin, että haluat jo hotellille, jotta ei kuulosteta noloilta maalaisjunteilta. Mutta sellaisiahan me olemme. Totean, että anteeksi kun olen näin vammainen. Vitun vammainen, vaimo lisää. Molempia naurattaa yhteinen vammaisvitsimme.

Käymme Konsolinetin liikkeessä. Ostan Overwatch-paidan, vaimo ostaa Animal Crossingin Amibo-kortteja ja pehmolelun. Kysyn retropelijutuista. Alkuperäinen Nintendo 64 olisi myynnissä, mutta en raaski juuri nyt satsata, vaikka tavoitteenani onkin elvyttää retropelailuharrastustani heti kun jää taas ylimääräistä aikaa. Ehkä myöhemmin metsästän jonkun uuden retrokonsolin.

Käymme vielä nopeasti Mujissa. Ostan kahvia ja paremmat syömäpuikot puhkikuluneiden ebay-halpispuikkojen tilalle.

On aika lähteä sinne Vantaalle. Arvon hetken otammeko alle bussin vai lähijunan. Tässä välissä sähläämme HSL-appien kanssa. Olen katsovinani, että junalta ei tule liikaa käveltävää, mutta arvioin väärin. Olisi pitänyt valita bussi.

Kävelemisessä ei ole mitään vikaa, päinvastoin, pidän siitä, koska kävelen joka paikkaan, mutta pääkaupunkiseudulla ei ilmeisesti ajatella kävelijöitä ollenkaan, koska mitään kevyeen liikenteen väyliä ei ole aurattu edes keskustassa. Kaikki paikat ovat täynnä lunta. Vantaalla tilanne on vielä pahempi. Puolentoista kilometrin matka tuntuu kymmeneltä kilometriltä kun joutuu rämpimään jatkuvasti hangessa.

Aikamme taisteltuamme löydämme hotellin, halleluja. Saamme jo maksettuun hotellihuoneeseen avainkortit. Seitsemäs kerros. Kas kummaa, jo hississä heittää punaista, mutta kolmannella yrittämällä pääsemme ylös. Huone on sentään lähellä hissiä. Mutta ei, punaista antaa. Ei auta kuin lähteä takaisin alas aulaan. Kortit ovat ilmeisesti viallisia, toteaa hotellin vastaanottovirkailija. Huomasimme tämän. Uusilla korteilla pääsemme sisään.

Päätämme jättää kylpylän sitten kuitenkin väliin, vaikka korona ei tarttuisikaan kloorivedessä. Tästä ei tullut polemiikkia, sillä ajatus oli rouvan. Itse en ole kylpyläihmisiä muutenkaan, eli harmistus jäi henkilökohtaisesti vain noin viiteen prosenttiin. Kylpylän sijaan ostamme liput elokuviin ja sitä ennen on tarkoitus käydä jossain syömässä.

Muistan tässä hotellin sängyllä istuessani miksi en pidä reissailusta. Liikaa säätöä, liikaa ihmisiä, liikaa paikasta toiseen liikkumista. Murphyn laki, kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. No, enpä jinxaile tämän enempää. Kaikki on hyvin.

Ahdistus prosentteina enää 10%. Pitää muistuttaa itseään, että nyt on aika rentoilla. Vaikka parasta olisikin vain lojua kotona, kokeillaan nyt tätä tuulettumista kerrankin. Saatan jopa heittäytyä villiksi ja tilata illalliseksi pizzaa.