Mikä lokikirja?

Rollemaan kapteenin lokikirja on Rollen kevyt päiväkirja ja päivittäinen kirjoitushaaste. Tavoitteena on kehittää mielenterveyttä, kirjoittamisharrastusta ja madaltaa kynnystä itseilmaisuun.

Kiinnostaako saada reaaliaikainen ilmoitus uudesta tekstistä? Liity Rollen tekstit Telegram-ryhmään!

Tottakai!

Vanda

”Minä haluan Vantaalle”, pääsee suustani. ”Noin ei sano kukaan, koskaan!”, toteaa vaimoni samalla kun kävelemme pitkin Helsingin vilkkaita katuja. Tarkoitan tietenkin että haluan jo syrjäiseen hotellihuoneeseen rauhoittumaan. En todellakaan nauti Helsingistä ja ihmismassoista, mutta Helsinki on pakollinen välietappi viikonloppureissullamme. Suuntaamme hawajilaiseen poke bowl -ruokapaikkaan ja tilaan ison aterian, jossa on riisiä, salaattia, jotain härkäpapujen tapaista, kanaa, kurkkua, kirsikkatomaattia, wakamea, chiliä, tulista mayokastiketta ja vaikka mitä. Ruoka on herkullista.

Ajatukseni palaavat syödessä edeltävään yöhön. Väsymys painaa. Olen nukkunut viime yön kehnosti, hädin tuskin viisi tuntia vähän väliä heräillen, koska jostain syystä jännitän. Näen unta, jossa myöhästymme junasta. Ennustus lähes toteutuu, kun joudumme lopulta juoksemaan junaan. Olemme junassa kello 7:16, kun junan on määrä jättää asema kello 7:19. Aikaa jää ruhtinaalliset kolme minuuttia.

Ruokaillessa saan paniikkikohtauksen. Mitä teen täällä ja miksi? Olisi ollut parempi jäädä kotiin. Ahdistaa tuijottavat kasvot. Kerään itseni ennen kyynelten tuloa. Vaimo tajuaa tilanteen ja muistuttaa hengittämisestä. Viiton, että ehkä se oli ne huonot yöunet. Tai kahvin määrä. Tai Helsinki. Tai nämä kaikki. Ehkä tämä olisi toisaalta tullut muutenkin. Ei näiltä tilanteilta voi välttyä.

Onneksi voi puhua näistä ”salakielellä”, viittoen, ilman että kukaan tietää mitä puhumme. Helpottaa. Haluan Vantaalle, sanon taas ääneen. Vaimo muistuttaa, että sano mieluummin, että haluat jo hotellille, jotta ei kuulosteta noloilta maalaisjunteilta. Mutta sellaisiahan me olemme. Totean, että anteeksi kun olen näin vammainen. Vitun vammainen, vaimo lisää. Molempia naurattaa yhteinen vammaisvitsimme.

Käymme Konsolinetin liikkeessä. Ostan Overwatch-paidan, vaimo ostaa Animal Crossingin Amibo-kortteja ja pehmolelun. Kysyn retropelijutuista. Alkuperäinen Nintendo 64 olisi myynnissä, mutta en raaski juuri nyt satsata, vaikka tavoitteenani onkin elvyttää retropelailuharrastustani heti kun jää taas ylimääräistä aikaa. Ehkä myöhemmin metsästän jonkun uuden retrokonsolin.

Käymme vielä nopeasti Mujissa. Ostan kahvia ja paremmat syömäpuikot puhkikuluneiden ebay-halpispuikkojen tilalle.

On aika lähteä sinne Vantaalle. Arvon hetken otammeko alle bussin vai lähijunan. Tässä välissä sähläämme HSL-appien kanssa. Olen katsovinani, että junalta ei tule liikaa käveltävää, mutta arvioin väärin. Olisi pitänyt valita bussi.

Kävelemisessä ei ole mitään vikaa, päinvastoin, pidän siitä, koska kävelen joka paikkaan, mutta pääkaupunkiseudulla ei ilmeisesti ajatella kävelijöitä ollenkaan, koska mitään kevyeen liikenteen väyliä ei ole aurattu edes keskustassa. Kaikki paikat ovat täynnä lunta. Vantaalla tilanne on vielä pahempi. Puolentoista kilometrin matka tuntuu kymmeneltä kilometriltä kun joutuu rämpimään jatkuvasti hangessa.

Aikamme taisteltuamme löydämme hotellin, halleluja. Saamme jo maksettuun hotellihuoneeseen avainkortit. Seitsemäs kerros. Kas kummaa, jo hississä heittää punaista, mutta kolmannella yrittämällä pääsemme ylös. Huone on sentään lähellä hissiä. Mutta ei, punaista antaa. Ei auta kuin lähteä takaisin alas aulaan. Kortit ovat ilmeisesti viallisia, toteaa hotellin vastaanottovirkailija. Huomasimme tämän. Uusilla korteilla pääsemme sisään.

Päätämme jättää kylpylän sitten kuitenkin väliin, vaikka korona ei tarttuisikaan kloorivedessä. Tästä ei tullut polemiikkia, sillä ajatus oli rouvan. Itse en ole kylpyläihmisiä muutenkaan, eli harmistus jäi henkilökohtaisesti vain noin viiteen prosenttiin. Kylpylän sijaan ostamme liput elokuviin ja sitä ennen on tarkoitus käydä jossain syömässä.

Muistan tässä hotellin sängyllä istuessani miksi en pidä reissailusta. Liikaa säätöä, liikaa ihmisiä, liikaa paikasta toiseen liikkumista. Murphyn laki, kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. No, enpä jinxaile tämän enempää. Kaikki on hyvin.

Ahdistus prosentteina enää 10%. Pitää muistuttaa itseään, että nyt on aika rentoilla. Vaikka parasta olisikin vain lojua kotona, kokeillaan nyt tätä tuulettumista kerrankin. Saatan jopa heittäytyä villiksi ja tilata illalliseksi pizzaa.

Tässä kirjoituksessa on 626 sanaa.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 33-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää