Puolet porukasta on syyslomilla edelleen, toimistolla on hiljaista. Maanantaiaamu tuntuu juuri siltä kuin odottaa saattaa, maanantaiaamulta. Silmiä ei meinaa saada auki millään. Missaan aamulenkin.

Työpäivä menee nopeasti. Jään vielä viiden jälkeen tyhjentelemään loputonta tehtävälistaa. Viimeisenä lähtijänä hoidan myös viherkasvit ja kahvikoneen puhdistusoperaation. Portaita noustessa jalkaa särkee, joten teen pari pikatestiä. Ei, ei se vasen jalka kestä vieläkään yhdellä jalalla seisomista tai hyppimistä. Pakko kai uskoa että penikkatauti tai jonkin sortin rasitusvamma. Nyt kyllä kuuntelen kehoani.

Vasen jalka ei ole selkeästi kunnossa vieläkään. Sattuu vasempaan sääreen, jos hyppii paikallaan tai seisoo yhdellä jalalla. Olen tosi huono lepäämään, mutta pakko kai se on? Vinkkejä kaivataan… #juoksijatwitter #rollejuoksee @Habachu @mudyc_ @simotuppurainen @JessePutkonen

— Roni Laukkarinen (rolle.social) (@rolle) October 17, 2022

Lähden kävelylenkille. Päätän kävellä niin pitkään, että tulee 10 000 askelta täyteen. Tunnin ja noin viisi kilometriä se ottaa. Eipä haittaa, vaikka kuulokkeetkin unohtuivat kotiin.

Olen jostain syystä jatkanut syöpäkirjallisuuden lukemista, vuorossa Alisan tarina. Ehkä tämä on osa koko Memento mori -prosessiani.

Elämä on parantumaton syöpä, jonka elinajanodote on tuntematon. Elämä on tappava tauti, josta ei selviä hengissä kukaan. Meille kaikille on annettu elinaika, eikä sen pitäisi tulla yllätyksenä. Tätä ajatusta yritän sulattaa päivä päivältä enemmän, sillä vain sen kautta opin keskittymään elämään, enkä kuolemaan. Täytyy sanoa, että tämän päivittäisen treenin myötä en enää pelkää kuolemaa niin paljon.

People can become so obsessed with beating death that they ruin their lives.

Dr. Stanton

Mike Flanagan on lemppariohjaajiani, olen ahminut hänen kaikki kauhuleffansa ja -sarjansa. Hänen uusimpansa, The Midnight Club pyörii aihepiiriltään kuoleman ja syövän ympärillä. Kauhun ja jännityksen ystäville, suosittelen lämpimästi. Löytyy Netflixistä.

Dying is a very shitty reason not to live.

Kevin

No niin. En tiedä miksi ajatukset päätyivät taas tähän aiheeseen. Kello on 20:52, enkä ole edes tehnyt iltaruokaani. Vielä on kodin kasvitkin hoitamatta.

Perus maanantai.

Unta. Paljon unta. Nukun hyvin silloin, kun sadepisarat piiskaavat ikkunaa. Sade on syy miksi rakastan syksyä. Ja värikkäät lehdet. Kyllä syksy on lempivuodenaikani. Marraskuun lapsena sen tietää.

Päätäni on särkenyt pitkin päivää. Tajuan, että en ole nyt juonut kahvia viikonloppuisin ollenkaan. Toisaalta, niska on ollut taas poikkeuksellisen jumissa. Olen myös syönyt liikaa sokeripitoista. Nämä kaikki yhdessä ovat myrkkyä kropalleni.

Juoksen tänäänkin reilut kuusi kilometriä. Olen madaltanut viikon kilometritavoitteeksi 20km ja määrätavoitteeksi neljä. Se riittää ihan hyvin. Nyt on molemmat täynnä.

Päivän ohjelmassa lenkin lisäksi loikoilua, sarjoja, elokuva, sauna.

Hyvä päivä kaikin puolin – paitsi se pirun päänsärky. En anna sen haitata liikaa. Kohtahan tästä jo joutaa levolle.

Nukun melkein kaksitoista tuntia putkeen. Selvästi univaje näkyy nyt kun voi vain nukkua pitkään ilman herätystä. Yhdentoista maissa ylös, hampaat, vaaka, kulaus vettä, lenkkivaatteet niskaan ja luontopolulle. Raikas ja hapekas sumuinen syyssää. Sateinen ilma, mutta ei sada yhtään juuri nyt – täydellinen sää juoksemiseen luontopolulla. Maa on keltaisenaan täynnä lehtiä. Minut täyttää riemu.

Jalka ei pehmeässä maastossa oikuttele. Vähän arka se on vieläkin, mutta en anna sen häiritä. Juoksen kuusi ja puoli kilometriä leikiten. Kotona tilaan sushia.

Tämän ja huomisen päivän keskityn täysillä rentoiluun. Välttelen koodi- ja työasioita nyt täysin. Pakko nollata aivot ennen seuraavaa rupeamaa.

Viikko on ollut raskas. Ei ole hirveästi hyviä päiviä mahtunut joukkoon. Tänään on kuitenkin eri tavalla rento fiilis. Lähden viiden kilometrin aamulenkille, vaikka vasen jalka vieläkin vihoittelee. Syyskuun puolivälistä saakka jalka on ollut hieman arka. Terapeuttini mielestä minun pitäisi kuunnella kehoani. En vain halua olla paikallani… ajattelin juosta huomennakin. Katsotaan nyt.

Rento työpäivä. Otan tarkoituksella rauhallisesti. Toimistolla on mukava tunnelma, kun on vain kolme tyyppiä. Loput ovat lomalla tai etänä. Emme pidä myöskään koodikatselmointia, koska kaksi viidestä on poissa tänään.

Työpäivän jälkeen karkkipussia ostamaan. Kerrankin viikonloppu, jolloin ei ole mitään ohjelmaa. Ehkä tämä tästä.

Nukun taas pommiin. Olen valmiiksi myöhässä. Kahvimaito on loppu, joten koukkaan Espresso Housen kautta. Iso mokkalatte tuplana, kiitos. Terapiaan kahvin kanssa. Hyvä sessio. Tulee puhuttua paljon ja toivottavasti myös asiaa. Pää on taas pyörällä terapian jälkeen. Tuntuu, että elämäni on yhtä sekamelskaa juuri nyt.

Kotiin töihin. Aamupala viivästyy, kun on niin monta hoidettavaa asiaa. Kun pääsen aamupalan tekemisen kimppuun, on jo kello yksi. Mitä ihmettä?

Töitä, töitä, töitä. Tehtävä kerrallaan. Loputon lista asioita ja lisää tulee. Päänsisäinen kaaos.

Lähdemme kuudeksi vaimon kanssa silmälasiliikkeeseen vaihdattamaan linssit hänen kehyksiinsä. Tullessamme takaisin mietin mitä syön iltaruoaksi. Tajuan, että en ole syönyt edes lounasta.

Hitto olen sekaisin. Ahdistaa. Pakko yrittää päästä lepäämään viimeistään kymmeneltä.