Tänään on jotenkin hankala reflektoida. Veljeni ilmoittaa heti aamusta, että on kipeänä, joten illan visiitti peruuntuu. Tästäkös Manu pettyy suuresti, mutta unohtaa murheensa pian. Menemme sitten viikon päästä.

Viikon keskimääräinen unimäärä on 6h 43min, kun vakio on ollut jo pari kuukautta 7h 25min. Melkoinen dippaus.

Töissä menee hyvin ja kaikki tietokoneella tekemäni tuottaa minulle suunnatonta iloa. Vielä kun osaisi pitää tekemisen määrän päivätasolla aisoissa. Se on edelleen yhtä haasteellista, kun työnsarkaa on loputtomasti ja kaikki on yhtä kivaa.

Minusta tuntuu, että olen löytänyt jonkin uuden yhteyden lapsiini ja ihmisiin, kun keskityn eri tavalla töiden ulkopuolisiin asioihin iltaisin. Olemme täällä vain häviävän pienen hetken, se on aina syytä muistaa.

Pieniä parannuksia.

Kummasti jää enemmän vapaa-aikaa, kun pudottaa puolet päivän tekemisestä pois. Viiden kilometrin aamulenkki tekee myös terää, näitä tarvittiin. Energiat ovat olleet tänään nollissa, koska edelliset kaksi yötä on tullut nukuttua todella huonosti. Ehkä seuraava yö paremmin. Henkilökohtaisen elämän stressailu on jotenkin tapissa, mutta siihen on syy.

Focusoin iltaisin yhä enemmän aikaa lapsille ja vaimolle. Tuntuu kivalta touhuilla yhdessä etenkin lasten kanssa. Tulee olo, että ehkä minulla on sittenkin paikkani. Ehkä minä riitän. Voin olla vaan. Ihan rauhassa.

Minun on vaikea sietää keskeneräisyyttä. Siksi tänään teen töitä 9-21. Tai en oikeastaan siksi, vaan koska en osaa lopettaa. En oikein tiedä mikä minua vaivaa. Vapaa-aikaa jää liian vähän. Tämä on ikuinen, sama tarina.

Kun työ ei tunnu työltä ja sitä tekee mielellään, tähän se kai johtaa. Muut ympärilläni sanovat, että pitää olla muutakin. Tiedän sen, mutta mitä muka?

Suurin ongelma on, että arvioin päivän työmäärän alakanttiin. Huomenna voisi heti aamusta perata kalenterin niin, että otan listalta valmiiksi puolet pois. Jos maltan. Niin. Niinpä.

Nukun huonosti, mutta älysormukseni mukaan valmiusaste on silti hyvä. Marjat on loppuneet, joten lähdemme suoraan kahville vaimon kanssa. Kahvikeskustelut eivät tällä kertaa suju ihan suunnitelman mukaisesti, kun parin päivän puhumattomuus johtaa alaviresävytteiseen keskusteluun. Menen mieleni sisällä jälleen jonnekin synkkään paikkaan, kuten reilu viikko sitten.

Syvät vedet vievät mukanaan nykyään liian helposti. Olen äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihminen ja se kääntyy ongelmaksi silloin, kun en löydä tilanteisiin ratkaisuja. Jostain syystä muodostan tällöin itsestäni suurimman ongelman ja ajattelen jotenkin äärimmäisen mustasti niin, että jos yhtälöstä poistaisin itseni, ei tarvittaisi ratkaisujakaan. Tiedän, että tämä kuulostaa huolestuttavalta, mutta ei se onneksi ole mitään vakavaa suunnitelmallisuutta, vain typeriä ajatuksia kesken ahdistuskohtauksen. Mutta ehkä minäkin olen osaltani masentunut jossain määrin. Kun on paljon pidettävä yllä kovaa kuorta. Sitten ahdistuskohtaukset iskevät jossakin rauhallisessa kahvihetkessä keskellä ihmisiä. Niin se joskus menee.

Onneksi keskustelu kääntyy terveempään suuntaan ja palautan itseni jollakin ilveellä henkisesti parempaan paikaan, takaisin valoon. Tilanne ehkä purkautuu siinä, kun vaimoani alkaa naurattamaan sanavalintani hänen toteamiin ”hyviin henkisiin työkaluihin”. Totean, että ne ovat ihan roskiskamaa ja kumpaakin naurattaa. Ehkä eivät täysin kelvottomia työkaluja ole sittenkään. Huumori onneksi auttaa aina, jos se kykenee läpäisemään synkät hetket.

Ehkä isoimpana haasteena tällä hetkellä on se, että lähes koko perhe meillä kärsii jonkinasteisista mielenterveysongelmista ja triggeröin itseäni jatkuvasti kun olen tukena muille. Minulla on omat traumamuistoni, jotka aktivoituvat toisten kärsimyksestä.

Onneksi poikani on tavallaan vielä turvassa. Mutta hänellä on muita kognitiivisia rajoitteita ja hän(kin) kärsii jonkinasteisesta koulukiusaamista. Toivon, että mistään ei kehity hänelle mitään yhtä perustavanlaatuisia ongelmia pääkopan kanssa kuin meillä muilla. Kuulostan nyt ihan sekoboltsilta, mutta sellaista se joskus on.

Soitan Lotalle ja pyydän ottamaan Manun mukaan ja tulemaan kahvilaan. Saavat samalla vähän ulkoilua. Minua ahdistaa, kun pitää lähteä erinäisille asioille ja kun en ole ennakkoon suunnitellut tätä mitenkään ja saanut tiedon liian myöhään. Minä vihaan kaikenlaista shoppailua ja pyörimistä muutenkin, mutta vielä enemmän, jos en ehdi sulatella asiaa ajoissa. Suunnittelen kaiken kalenteriini ja tieto yllättävistä asioista saa kuppini nurin. Lasten saapumiseen mennessä olen kuitenkin jo rauhoittunut ja lähdemme metsästämään puuttuvat asiat.

Lähden etsimään juomapulloa Partioaitasta, mutta en löydä oikeanlaista. Tarvitsen tietokonepöydilleni, töihin ja kotiin uuden, jotta muistan juoda riittävästi vettä. Minulla on kaksi kriteeriä juomapullolle: 1. Sen läpi täytyy nähdä, 2. sen pitää olla vähintään 750ml. Kriteerit eivät täyty, joten menen Clas Ohlsoniin. Ei löydy sieltäkään. Pakko varmaan tilata netistä.

Kotiin tullessamme vaimo jää tekemään ruokaa ja minä päätän lähteä juoksulenkille. Kirjana Leo Straniuksen mainio 100 onnen päivää, jonka kuuntelen loppuun asti. Olen varmaan sanonut tämän aikaisemminkin, mutta samaistun Leon touhuihin todella paljon, sillä hänelläkin on pakkomielteisiä rutiineja ja hänkin mittaa ja aikatauluttaa ihan kaiken.

Lenkkeily on jäänyt täysin, koska olen priorisoinut unen määrän ja aamulla en siksi ehdi käydä. Kun teen töitä 10-19, ei tule käytyä illallakaan, koska on pimeää ja kylmää ja tunnin parin juokseminen venyttäisi yöunia, jota priorisoin yli muiden. Haastava dilemma, jos viikonloppunakin on kaikenlaista tekemistä.

Kymmenen kilometrin juoksulenkki on menestys ja herättää ajatuksia. Mietin, että miksi en voisi aikatauluttaa kuntosalia tai lenkkiä kesken työpäivän? Päätän tehdä niin ja sortteeraan kalenterini kohdilleen. Muutama kerta viikossa riittää.

Minun on pakko aikaistaa arkirytmiäni monestakin eri syystä, joita kaikkia en voi täällä koko maailmalle kertoa, mutta tytärtäni varten herään ensi viikolla viimeistään kahdeksalta. Ajattelin myös aloittaa päivittäisen juoksemisen, koska se toimi niin hyvin aikaisemmin aamuisin. Vaikka vartin päivässä. Tuleepahan sitten käytyä. Pitää vaan aikatauluttaa tarkemmin. Mutta sitähän minä teen muutenkin.

Tänään on yllättävän hyvä päivä vuoristoradasta huolimatta. Nyt kelpaa loppuillan löhöillä. Viihdykkeinä True Detectiven neloskauden uusi jakso ja Dr. Death. Suosittelen molempia lämpimästi, erinomaisia ovat.

Päivän todo

• OmaVero
• Päiväkirja ja reflektointi
• Pyykit kuivumaan
• Kasvit
• Budjetti
• Lukuhetki
• Juoksulenkki
• Täytä vesipullo / juo vettä
• Kahville

Suunnittelen tulevia viikkoja. Hämmentävää, miten paljon tähänkin menee aikaa. Viikkoni näyttävät tältä seuraavat kolme viikkoa:

Eipä sinne paljon tyhjää jää.

Tavallaan aikataulut eivät ahdista. Kaikki muu sitten kyllä. Epävarmuus. Melankolia. Huoli läheisistä. Asiat, joita en voi julkisesti avata. Vain elämää, tietenkin. Mutta jotenkin nyt niin synkkää kaikki.

Kyllä minä välillä kaipaan jotain rentoiluakin, jotain erilaista. Päätän ottaa neljä päivää vapaata kuun vaihteeseen ja lähden viikonlopuksi äitini luokse perjantaina 1.3.2024. Mutta tällaisen lisäksi jotain muutakin. Tuntuu, että itsestäni en saa tiristettyä mitään aloitetta mihinkään ”ylimääräiseen”.

Kun vilkuilen lentolippuja kahdelle, vastaan tulee aina se vaivannäkö ja sopivan hinta-laadun etsiminen. Berliiniin pääsee halvemmalla, mutta mieli tekisi jonnekin Lissaboniin tai Italiaan, jonne uppoisikin sitten tonneja majoituksineen. Olen tilanteessa, jossa ei tarvitse ruokakaupassa miettiä jokaisen tuotteen kohdalla, mutta en vielä tilanteessa, jossa voisin vain ostaa lentoliput ja majoitukset ja lähteä. Sadat eurot vielä menee, mutta ei tuhannet.

Pitää odottaa, kun on taas henkistä energiaa näihin.