Keskiviikko. Datailu jatkukoon. Kopassa on nyt paremmat värit openrgb:n ja liquidctl:n kautta Linuxilla, dms:ssä pari uutta widgettiä, päivityksiä iOS-appeihini ja lukuisiin GitHub-repoihin, botit saavat uusia päivityksiä. Pari tukitikettiäkin tulee käsiteltyä siinä sivussa.

Tänään olisi tarkoitus pelata pojan kanssa RV There Yet? -co-op -peliä. Trendaava Dear Passengers lähtee testiin myös heti ilmestyessään.

Kun makuuhuoneen lämpötila laskee alle 19 asteen, hyvät yöunet ovat taatut. Pidän siitä, että kelit viilenevät.

Committien määrä on tänään(kin) valtava. En vaan osaa päästää irti vapaa-ajan projekteistani. Eikä tarvitsekaan.

RAM-muistimodulipakettini saapui vihdoin. Viimeinen kaupasta löytyvä halpa muistipari, noin 300 euroa, kaksi 16 gigatavun kappaletta. Nyt muistia on yhteensä 48 gigatavua ja on mukavaa, kun voi multitaskata ilman että tarvitsee koko ajan heittää kill -9. Huhutaan, että vuoteen 2030 hinnat vain nousevat, kiitos AI:n.

Vauhtilenkki sujuu hienosti, vaikka mietinkin loppuukohan taas voimat kesken kaiken. Syömiseni on nimittäin ollut hieman huonoa viime aikoina. Syöminen on juoksemisen kaikista vaikein osa. Apple Watch Ultra 2 kelloni ”Current Pace” -arvo heittää häränpyllyä, enkä tiedä mistä se johtuu. Toivottavasti vain softavika. Kello ei ole tärähtänyt tai pudonnut ja kaikki muut metriikat toimivat, jopa keskimääräinen vauhti, joten rautavika ei kuulosta mahdolliselta. Toivottavasti pian julkaistava watchOS 26.6 korjaa tilanteen.

Maanantai. Aikainen herätys, koska yrittäjyys velvoittaa. Mutta en valita. Mukavia hommia. Kesälomani on ruhtinaallisen pitkät viisi viikkoa, joten ei haittaa yhtään, että välissä on muutama lähes täysimittainen työpäivä. Tietenkin loma on loma ja voi ottaa rennosti, mutta työni on siitä mahtavaa, että se ei tunnu työltä muutenkaan.

Ihmiset tuntuvat etsivän aina ”parempaa” asiaa elämässä. Parempaa kumppania, parempaa asuntoa, parempaa työpaikkaa, parempaa harrastusta, parempaa tavaraa, parempaa elämäntilannetta. Tänään asiaa miettiessäni totesin jälleen, että itse en ole etsinyt enää pitkään aikaan. Minulla on jo paras kumppani, paras asunto, paras työpaikka, parhaat harrastukset, paras elämäntilanne. Jos tämä tästä vieläkin paremmaksi muuttuu, se on vain bonusta.

Ehkä tärkeimpänä oivalluksena koen jo vuosia sitten muuttuneen asenteen. Moni on sanonut, että Rolle muuttui jotenkin radikaalisti. Tavallaan, tavallaan koen sen niin, että enemmänkin löysin itseni. En halunnut olla enää kynnysmatto. Äitini on sanonut, että ei halua lapsistaan kilttejä. Kiltteydellä hän tarkoittaa sellaista negatiivista kilttiä, liian pehmoista ja ylikäveltävää kilttiä. Sellainen olin, ehkä jopa liian pitkään.

Koen, että isoin muutos tapahtui isäni kuollessa vuonna 2019. Ensin rypesin surussa ja masennuksessa jonkin aikaa, mutta sitten totesin: ei enää. Korjasin rahatilanteeni, painoindeksini ja ihmissuhteeni. Kaikki kerralla. Voisi siis sanoa, että seitsemän vuoden ajan olen elänyt parasta elämää. En siedä enää paskaa ja olen äärimmäisen tehokas.

En halua silti julistaa mitään sellaista, että masennusvuodet olisivat takanapäin. Uskon, että masennuksesta ei ”parane” koskaan. Jos Morgulin terä on iskenyt rintaan, haava voi aueta milloin vain. Se ei todella koskaan parane. Mutta sen kanssa voi opetella elämään, jopa niin, että sen olemassaoloa ei enää muistakaan.

On maanantai, olen herännyt aikaisin, ja vaikka yöunet jäävät vähiin, olen täynnä energiaa. Syöpää sairastaneen isäni sanoin, ”On se niin helpottavaa, kun kipu hellittää”. On niin huikea olo, kun ei satu. Migreeni, fuck you.

Viiden kilometrin lenkki sujuu tänään takkuisasti, mutta neljän lenkin viikkotahti pysyy hyvin yllä. Tästä on hyvä aloittaa toiseksi viimeinen lomaviikko. Nautitaan nyt vielä.

Postdrome on tällä kertaa harmillisen pitkä ja voimakas. Pahinta ei ole edes ajattelu- ja keskittymiskyvyn menettäminen vaan mielialan vajoaminen pohjamutiin. Ei oikein kiinnosta mikään. Kuten ei myöskään oikein kirjoittelu. Huomenna uusiksi…

En pysty keskittymään. Migreeni jyskyttää pään sisällä. Olen tehnyt tänään monta ”virhettä”, joka on taas johtanut tähän hetkeen. Mutta toisaalta, migreenistä ei käy itseään syyttäminen. Päivän saavutus: puolimaraton. Seikkailusta olisi paljonkin kerrottavaa. Mutta nyt näytöt pois ja kitumaan pimeään…