Pitkästä aikaa Tampereelle. Kaksi asiakastapaamista, molemmat sujuvat hienosti. Kolmannen latten kohdalla alkaa kofeiini tuntumaan elimistössä. Kadulla tulee näyttelijä Eero Aho vastaan, se Louhimiehen Tuntemattoman Sotilaan Rokka.

Tuntuu hyvältä olla kotona. Vaikka ihan kiva reissu, kestää loppuviikko palautua. En pidä matkustelusta.

En näköjään pysty nukkumaan seitsemää tuntia pidempään. Jotenkin sitä on kierroksilla, vaikka menen suhteellisen ajoissa nukkumaan (yhdentoista aikoihin). On viimeinen talvilomapäivä ja tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Vaikka olenhan minä.

Mietin ensin kuntosalia, mutta juoksin jo aamulenkin. Väsyttää niin, että melkein päiväunet olisivat paikallaan. En yleensä harrasta päiväunia, mutta nyt tuntuu siltä, että ehkä…

Hetki kerrallaan. Nyt en pingota.

Tänään olo on astetta parempi, vaikka yöunet aivan 🍑:stä. Pari tuntia töitä (pääsispä jo esittelemään Timelyn) ja sitten ulos. Sää ei vieläkään mairittele, mutta päätämme piristää itseämme ja mennä vaimon kanssa lounaalle JA kahville, koska sunnuntain kahvittelu jäi välistä ja ensi keskiviikon lounas tulee jäämään välistä Tampereen työreissuni takia.

Pohdin tänään, että jos kirjoittaisin yhtä paljon kirjaa kuin päiväkirjaa, olisin saanut jo aika monta kirjaa aikaiseksi. Olen nyt kirjoittanut vajaat kaksi ja puoli vuotta päivittäin, siis ihan joka päivä, mutta tarkemmin keskimäärin viikoittain vuodesta 1998 eli 26 vuotta. Mutta kirjaan kun tarvitsee jonkun kunnon aiheen.

Minä voisin kirjoittaa ihan mistä aiheesta tahansa, vaikka niistä digitoimiston työkaluista. Jos olet kustantaja ja luet tätä, pistä viestiä. Olen tekstimasiina!

Vielä tämä ja huominen lomaa. Yritän ainakin ottaa lunkisti.

Ankea ja kankea sunnuntai.

Pääkoppani juuri nyt:

Tähän auttaa vain herkut ja höllääminen.

Tänään(kin) innostun hieman tekemään työjuttuja. On se vaan niin mukavaa, kun voi kehitellä kaikkea vapaasti. Maalla äitini luona vielä rauhallisempaa ja katkottomampaa tekeminen, joten mikäs tässä. Pitäisi tietysti lomalla ja viikonloppuna osata hellittää. Oikeastaan torstaina ja perjantaina en hellittänyt myöskään. No, pari tuntia päivässä pahaa tee.

Vieraassa sängyssä nukkuminen ei ole ihan niin mukavaa, mutta silti jostain syystä nukuttaa yli yhdeksän tuntia ja Oura-sormukseni sanoo, että ”Optimal”. Tämähän käy.

Kympin lenkki, niin harmaata ja ankeaa, että huh huh. Silti ihan piristävä juoksennella. Lenkkini aikana Manu ja mummi ovat tehneet hienon lumiukon. Suoraan pihalta puusaunan löylyihin. Poika innostuu käymään saunassa pariinkin kertaan kanssani ja viipyy pitkään ylälauteilla. Puusaunan kiukaasta tulee lempeämmät löylyt.

Illalla kuumaa kaakaota ja Unoa. Jazzmainen Potsu soi ja ihan hyvä fiilis. Jotenkin salakavalasti surumielinen olo. En osaa, enkä jaksa selittää. Hämmentävää, kun kaikki asiat ovat hyvin. Kai sitä alitajunta on jotenkin tottunut jatkuvaan myrskyyn ja tällainen rauhallisuus ei sovi.

Et tiedä elämästäni kaikkea, mutta tuntuu, että olen vihdoin pääsemässä jonkin tietyn etapin yli kohti rauhaisampaa elämää ilman toksisuutta. Toivon, että tämä parantumisen matka saa jatkua ilman töyssyjä. Siis ihan kaikkinensa. Toivon meidän koko nelihenkiselle perheelle parempaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Yksi päivä kerrallaan.