Keskiviikkoisin kävelen aamulla tyttären kanssa kahville Coffean kautta ja käyn vaimon kanssa lounaalla. Mukava, miellyttävä rutiini. Aamulla on erityisen leppoisaa kävellä Harjun poikki töihin. Tällä kertaa ekaluokkalaiset hyppivät opettajan ohjeistaessa Harjun portaita ylös.

Työmaalla on edelleen hieman liian kiireistä. Elämä on tällä hetkellä melko kuormittavaa. En usko, että tämä yrityksen pyörittäminen muuttuu hetkeen yhtään helpommaksi. Välissä on ollut paljon seesteisempiä vuosia. Onneksi kaikkeen voi itse vaikuttaa. Ei tämä loputtomiin tule näin jatkumaan.

Päivän lenkki ei toteudu. Olen liian väsynyt. Ehkä huomenna.

On ihmeellistä, että yhtenä päivänä voi tuntua siltä, että missään ei ole mitään järkeä ja kaikki on turhaa, mutta sitten toisena päivänä valoa onkin tunnelin päässä.

Tänään havahdun ensimmäistä kertaa jyrinään ja salamointiin. Ilmankos onkin hieman vaikea yö, joka kuluu kieriskellen. Ukkonen on saapunut Jyväskylään aamu seitsemältä.

Olen päättänyt aloittaa säännöllisemmät juoksulenkit jopa aamuisin, mutta rankka vesisade lykkäännyttää lenkin töiden jälkeen. Runna on suolainen hinnaltaan, mutta ehdin jo unohtaa miten hyvä sovellus on. Pelkästään kuukausimaksun maksamalla sitoutuu juoksemaan, sillä turhasta ei viitsi maksaa. Toimii hyvin kaltaiselleni tekosyiden keksijälle.

Päätän nostaa lenkkitavoitetta 1-2 juoksukerrasta 3 kertaan viikossa ilman että ote lipsuu. En muista milloin viimeksi olisin lähtenyt tiistaina iltalenkille. Appin ehdottama seitsemän kilometrin startti sujuu jokseekin helposti. Uusi sykevyö tietää kertoa, että keskisyke pysyy alle 160 bpm koko lenkin ajan.

Jännä homma, miten liikunta voikaan kohentaa mielialaa. Ehkä tämä sittenkin tästä…

Todellinen maanantai, josta minulla ei ole juurikaan hyvää sanottavaa. Siispä en sano mitään.

Lauantai-iltana jää melatoniini ottamatta ja kostovalvon vähän liian myöhään. Siksi unet ovat mitä ovat. Yhdeksältä ylös ja kahville. Kävelemme vaimon kanssa pitki Jyväskylän keskustan katuja ajoissa. Tähän aikaan sunnuntaina on mukavaa, kun ketään ei näy missään, ei edes keskellä kaupunkia. Suomalaiset ovat väsyneitä ja krapuloissaan lauantai-illan riennoista. Toisin on meillä selvistelijöillä.

Aren aukiolla tepastelee vain yksi perhe. Vähän matkan päästä tunnistan, että kyseessä on Jukka ja Chachi Hildén jälkikasvuineen. En muuten varmaan olisi pistänyt merkille, mutta ”Extreme Duudsoneiden” toilailuja on tullut seurattua MoonTV-ajoista vuodesta 2001, joten naama on erittäin tunnistettava. Myöhemmin tullut vilkuiltua telkkarista myös esimerkiksi Duudsonit tuli taloon ja muut spin-offit. Tuttu naama telkkarista siis ja melko tunnettu ylipäätään Suomen mittakaavassa ja vähän maailmallakin.

Olemme kävelemässä kasuaalisti ohi, mutta Jukka kysyykin ystävällisesti kuin mikäkin turisti, että voisinko ottaa heidän perheestään kuvan. Häkeltyneenä, aamu-unisena ja yllättyneenä vastaan, että ”totta kai”. Nappaan sarjatulella muutaman räpsyn ja yritän pitää kameran suorassa. Hän kiittää, vastaan ”ole hyvä” ja jatkamme matkaamme Espresso Houseen. Kohtaaminen hämmentää. Herätättää ajatuksia ja hieman ahdistustakin, koska en ole hyvä uusien ihmisten kanssa. Mietin, että mitähän he täällä ja olikohan minulla tukka hyvin… mitäpä väliä sillä… Mutta painoinkohan oikeaa nappia, tulikohan niistä kuvista edes hyviä… Hassua kyllä, tilanne ei olisi varmasti millään tavalla erikoinen, jos kyseessä olisi ollut perhe, joka ei olisi ollut tuttu telkkarista. Miksiköhän julkkistatus muuttaa tilannetta niin paljon? Miksi sille antaa jotenkin erityistä painoarvoa?

Kahvien jälkeen hieman rauhoitun. Pohdin, miten erilaisia ihmiset ovat. Se on toisaalta todella hieno asia. Nakutan tietokonettani olohuoneessani ja talo on täysin hiljainen. Nelihenkinen introverttiperheemme harrastaa tietokoneita, videopelejä, musiikkia, kirjoittamista, lukemista, piirtämistä, jne. – harrastuksia, joita tehdään yksikseen. Voin kuvitella, että Hildénin perhe on hieman aktiivisempi ja talossa ei ole yhtään hiljaista tai staattisen paikallaanolevaa hetkeä. Ja on juuri hyvä niin.

Moni ei tiedä, että äitini serkun puolen suku on lähtenyt joskus muinoin Australiaan ja moni sukulainen on kasvanut siellä, eli voisi sanoa että tuon Toivolan puolen sukuni on australialaista tai ainakin australialaistunutta. Joitakin semisuosittujakin hahmoja sieltä puolelta sukua löytyy. Muistan, kun pidin heihin enemmän yhteyttä ja kuinka kuormittunut olin. Se ei ollut mitään henkilökohtaista, mutta minä kaipaan useamman tunnin päivästä hiljaisuutta ja rauhaa, ilman minkäänlaista sosiaalisuutta. Jos akkujen lataaminen jää vähiin, tulen hulluksi. En tiedä jaksaisinko australialaista, espanjalaista tai amerikkalaista kulttuuria, jossa pitäisi koko ajan olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Monesti sanotaan, että pelkästään ihmiset ja sosiaalisuus pidentävät elämää. Kuulemma jonkin italialaiskylän asukkaiden pitkän iän salaisuus ei ole viini tai pasta, vaan se että päivittäin nautitaan muiden seurasta. Tavallaan iso ristiriita onkin siinä, että vaikka tuntuu siltä, että ei nauti, niin kyllä ihminen varmaan pohjimmiltaan kaipaa ihmisen luokse. Silti kaikenlaiset Threads-gaalat ja muut sosiaalisuudessaan ahdistavat. Ehkä sitä sosiaalisuutta tarvitsee pienissä rykäyksissä ja omien rajojen mukaisesti – ei kertaryöpyllä.

Sosiaalisen ahdistukseni (tai ahdistukseni ylipäätään) synnyttivät oikeastaan jollain tapaa luonteeni, lapsuuteni, silloinen isäsuhteeni, nuoruuden vaikeampi masennusjaksoni ja aikuisena minua rikkoneet ihmiset. Lapsena minut laitettiin ties minne uskonnollisten kiihkoilijoiden sekaan leireille, jonne en välttämättä halunnut osallistua. Ei koskaan tuntunut siltä, että olisin kuulunut joukkoon. Tämän lisäksi muutamat haitalliset ihmissuhteet lähipiirissä ovat romuttaneet henkistä hyvinvointiani vuosien varrella ja nakertaneet pois ne jäljellä olevan luottamuksen ihmisiin. Näistä toipumiseen on mennyt pitkä aika. Plakkarissa on noin kourallinen minua selkeästi vahingoittaneet yksilöt, jotka tekivät minusta kuin nurkkaan potkitun koiran. Vieläkin opettelen uudelleen ihmisten kanssa olemista.

Kyllä minä itseni aika hyvin tunnen. Vaikka mitään haasteita elämässä ei koskaan olisi ollutkaan, olen loppupeleissä melko sisäänpäin kääntynyt ihminen. Olen sosiaalisesti taitava, mutta sisäänpäinkääntyneisyydellä ei olekaan mitään tekemistä sosiaalisten taitojen tai keskustelutaitojen kanssa. En ole antisosiaalinen. Ihminen voi näyttäytyä sosiaalisena ja silti samaan aikaan inhota sosiaalisuutta.

Askel askeleelta totuttaudun uusiin tilanteisiin. Elämä on oppimista. Joskus toivoisin, että olisin erilainen. Tulisi varmasti paljon enemmän elettyä, koettua ja nähtyä erilaista elämää, jos uskaltaisi matkustella tai heittäytyä. En ole koskaan osannut heittäytyä, se on isoin puutteeni, jos sen sellaiseksi voi laskea. Mutta itsensä peruspilareita ei voi muuttaa, eikä välttämättä tarvitsekaan.

Ehkä joskus vielä lähden matkalle ja tapaan uusia ihmisiä. Ehkä joskus vielä hallitsen ahdistustani paremmin. Mutta tänään ei tarvitse olla se päivä.

Tänään on 6. syyskuuta. Se on isäni syntymäpäivä. Tänä vuonna päivä asettuu lauantaille, vapaapäivälle. Jää aikaa muistella ja miettiä hieman enemmän kuin kiireisen arjen keskellä. Muistelen minä isääni arkenakin, lähes päivittäin. Pohdin usein miten hän reagoisi esimerkiksi uusimpiin Linux-juttuihin. Soittelimme usein ja höpöttelimme paljon tietoteknisistä asioista. Olin 30-vuotias kun isäni lähti. Hän oli 62-vuotias, syntynyt 6.9.1956, kuollut 15.1.2019.

Aika on jotenkin jännä asia. Läheisen kuoleman jälkeen se ikään kuin muuttuu. On vain aika ennen sitä ja sen jälkeen. Monesti tuntuu, että tämä jatkuva ikävöinti ja murehtiminen on rasittavaa ja turhaa, mutta kyllä sillä jokin merkitys on oltava. Tulee mieleen Interstellarin kohtaus. Rakkaus on ultimaattinen, ihmismäinen asia, jota ei voi korvata. ”We love people who have died. Where’s the social utility in that?”.

”Jonakin päivänä minä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä minä elän” on tärkeää muistaa jokaisen. Että vaikka kuinka olisi memento mori-ideologiaa kannattava otus, kuten minä, ei joka päivä ajattelisi sitä kuolemaa kirjaimellisena, pian tapahtuvana asiana, vaan eläisi.

Ykköstoiveeni olisi päästää tempaukseen näkemättä kuolemaa. Jos ei, niin kakkosvaihtoehto tulla haudatuksi Israeliin.

Näin jälkikäteen ajateltuna isäni oli monella tapaa taikauskoinen. Hän ei uskonut kuolemaan, ei edes siinä kohtaa kun syöpä alkoi viedä tajun ja ymmärryksen. Isäni kirjoitti vuonna 2009 kuolemasta näin:

Kuoleminen on surullista. En ole kuunaan osannut pitää kuolemaa luonnollisena, elämään kuuluvana. Hautajaiset ahdistavat. En myöskään pidä haudoilla käymisestä.

Sain toteutettua hänen toiveensa ennen sotaa ja sirottelin tuhkat äitini kanssa vuonna 2019 kukkulalle Har Adarilla. Rannalle tuhkat eivät päätyneet, vaikka kävinkin ihailemassa Ashdodin aallokkoja. Enää en Israeliin lähtisi, liian levotonta seutua. Mutta isäni vuoksi siellä kävin, ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Israel on maa, jossa vanhempani tapasivat, ilman Israelia minua ei olisi.

Jään lukemaan isäni tekstejä. Pidän hänen luonto-aiheisista teksteistään. ”Olen maalla syntynyt ja nyt eläkkeellä ollessani huomaan nauttivani maalla olosta, em. epäkohdista huolimatta. Saunaa lämmittelen lähes joka päivä. Marjojen keruu tuottaa tyydytystä, kun ämpäri oli täynnä.”, hän kirjoitti.

Yksi lempiteksteistäni on aiheella ”Rakastan voikukkia”, kirjoitettu vuonna 2011. Siinä tulee hienosti esiin isäni kirjoittamislahjat, haavoittuvuus, virheet, kiero outo ja suorasukainen huumori, inhimillisyys, isäni suurena ajattelijana. Isäni näki kauneutta ja hienoutta sielläkin missä sitä ei ollut, rikkaruohoissa ja lupiineissa. Tykkään lukea näitä arkisia tekstejä loputtomiin. Niitä riittää.

Uudelleenjulkaisen tekstin tähän isäni syntymäpäivän kunniaksi.

Rakastan voikukkia

Monet pitää niitä rikkaruohona, mutta minä rakastan voikukkia, kuten muitakin luonnonkukkia. Voikukat ovat kauniita ja kukkiessaan ne kertovat, että kesä on vihdoin tullut. Kun kukinta on ohi ja pienet laskuvarjot alkavat pöllytä, tulen alakuloiseksi, koska se saa minut tuntemaan, että kesä on ohi, vaikka se ei ihan vielä olekaan. Joka tapauksessa pitää odottaa vuosi ennen kuin näkee voikukkia uudelleen.

Juuri nyt voikukat kukkivat ja vievät minut muistoissani taloni pihamaalle, joka kesän alussa muuttui keltaiseksi kukkakedoksi. Annoin kaikkien kukkien kukkia, kuten sanonta kuuluu. Kirjaimellisesti.

Tontti kuin lehtometsä

Voikukkien lisäksi pihamaatani koristivat, ajankohdasta riippuen: leskenlehdet, päivänkakkarat, kullerot, kissankellot, valko- ja puna-apilat, leinikit, lemmikit, metsätähdet, kanervat, kielot, valkovuokot, lupiinit… lukuisia lajeja kasvoi tontillani kuin lehtometsässä tai luonnon niityllä.

Lupiineja ei alunperin siellä ollut, mutta halusin istuttaa, koska pidin niiden kauneudesta. Toisekseen horsmien tavoin lupiinit voimakasjuurisina kuohkeuttavat maaperää. Siemenistä en saanut niitä itämään millään, vaikka itsekseen leviävätkin helposti. Vasta sitten onnistui, kun istutin pari lupiinia juurineen päivineen kukkapenkkiin. Pian ne karkasivat kukkapenkistä omille teilleen tonttini ulkopuolelle.

Myöskään valkovuokot eivät olleet alkuperäisiä, vaan toin niitä vanhempieni kotoa, joskin ne sinnekin aikoinaan istutin. Pysäytin kerran junan ja poimin muutamia ratapenkasta, jossain Kangasalan paikkeilla.

Myös kielot kukoistivat tontillani. Takametsä oli niitä valkoisenaan ja tuoksuivat tosi hyvältä. Joskus poimin niitä vaasiin sisälle. Tee-se-itse- puutarhakeinun taakse nousi joka vuosi erikoinen, sinipunainen kukka, joka muistutti pillikettä.

Se nousi aina samaan paikkaan, enkä tiennyt missä muualla sitä olisi kasvanut. Monta kertaa sitä ihailin lämpimänä päivänä keinussa istuskellen. Kukkakirjasta katsoin kerran nimen, mutta en enää muista mikä se oli. Ei se tainnut kovin harvinainen olla kuitenkaan.

Nimikkopuut kukoistivat

Pihlajat, joita oli paljon tontillani ja sen ympärillä metsässä, kukkivat parhaillaan voikukkien tavoin. Voin melkein aistia nenässäni kuinka ne huumasivat hyvällä tuoksullaan pihamaani. Tosin, joidenkin nenään pihlajankukat haisevat kuselta.

Luonnonkiertokulku lienee jotenkin muuttunut, koska pihlajat nykyään kukkivat ennen aikojaan verrattuna muutamakymmenvuosi taaksepäin, jolloin niiden kukinta osui aina juhannuksen tienoille. Allekirjoitukseni, joka oli uusi nimi siihen aikaan kun sen sain, on miespuolinen vastine nimelle Rauni, joka tulee skandinaavisesta sanasta reinir-raun, joka tarkoittaa pihlajaa (Kustaa Vilkuna: Etunimet. – 2. p. – Otava, 1980). Tavallaan symbolista, koska tontillani ja sen vieressä olevassa metsässä kasvoi todella paljon pihlajia.

Rakastin myös haapoja, joiden lehdet kivasti liplattivat tuulella.

Pojasta polvi paranee…

Isäni hoiti koko ikänsä kohtuullisen kokoista plänttiä perintömetsää. Äitinsä kuoltua hän lunasti sen sisaruksiltaan. Juuri, kun metsä alkoi kukoistaa, isäni luovutti sen vieraalle, vain murto-osalla sen arvosta. Raataa omassa metsässä koko elämä vieraan hyväksi – sopii kysyä onko siinä järkeä? Mutta jokainen voi tehdä omaisuudelleen mitä haluaa.

Eipä paljon pojasta polvi parantunut. Juuri, kun pihamaani puhkesi kukkaan, siperianpihdat ponkaisivat kasvuun, koivut, pihlajat, haavat ja hongat alkoivat huminoida, omapuut ja luumut tuottaa hedelmää. Ja lainat tulivat maksetuksi, niin yhtäkkiä jouduinkin luovuttamaan työni hedelmät vieraalle alihintaan! Niin makaa kuin petaa.

Kumma, kun löydän Raamatusta aina ne katkerat tuomion sanat itselleni: ”Anastakoon koronkiskuri kaiken hänen omansa, ja riistäkööt vieraat hänen vaivannäkönsä..” Kaipa joskus kaikki unhoittuu.

Kävimme tänään poikani perheen kanssa piknikillä järven rannalla ja pelasimme mölkkyä ja heittelimme frisbeetä. Mukavia pelejä rentoutua. Vaikka ilma oli yleisesti turhan viileä, jotain 14-15 astetta, niin aurinko lämmitti sen verran, ettei mölkkyä pelatessa palellut. Oli myös hieman evästä ja kahvia mukana. Kolme tuntia vierähti kivasti. Ehkä joku toinen kerta otamme uusiksi.