Tänään on 6. syyskuuta. Se on isäni syntymäpäivä. Tänä vuonna päivä asettuu lauantaille, vapaapäivälle. Jää aikaa muistella ja miettiä hieman enemmän kuin kiireisen arjen keskellä. Muistelen minä isääni arkenakin, lähes päivittäin. Pohdin usein miten hän reagoisi esimerkiksi uusimpiin Linux-juttuihin. Soittelimme usein ja höpöttelimme paljon tietoteknisistä asioista. Olin 30-vuotias kun isäni lähti. Hän oli 62-vuotias, syntynyt 6.9.1956, kuollut 15.1.2019.
Aika on jotenkin jännä asia. Läheisen kuoleman jälkeen se ikään kuin muuttuu. On vain aika ennen sitä ja sen jälkeen. Monesti tuntuu, että tämä jatkuva ikävöinti ja murehtiminen on rasittavaa ja turhaa, mutta kyllä sillä jokin merkitys on oltava. Tulee mieleen Interstellarin kohtaus. Rakkaus on ultimaattinen, ihmismäinen asia, jota ei voi korvata. ”We love people who have died. Where’s the social utility in that?”.
”Jonakin päivänä minä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä minä elän” on tärkeää muistaa jokaisen. Että vaikka kuinka olisi memento mori-ideologiaa kannattava otus, kuten minä, ei joka päivä ajattelisi sitä kuolemaa kirjaimellisena, pian tapahtuvana asiana, vaan eläisi.
Ykköstoiveeni olisi päästää tempaukseen näkemättä kuolemaa. Jos ei, niin kakkosvaihtoehto tulla haudatuksi Israeliin.
Näin jälkikäteen ajateltuna isäni oli monella tapaa taikauskoinen. Hän ei uskonut kuolemaan, ei edes siinä kohtaa kun syöpä alkoi viedä tajun ja ymmärryksen. Isäni kirjoitti vuonna 2009 kuolemasta näin:
Kuoleminen on surullista. En ole kuunaan osannut pitää kuolemaa luonnollisena, elämään kuuluvana. Hautajaiset ahdistavat. En myöskään pidä haudoilla käymisestä.
Sain toteutettua hänen toiveensa ennen sotaa ja sirottelin tuhkat äitini kanssa vuonna 2019 kukkulalle Har Adarilla. Rannalle tuhkat eivät päätyneet, vaikka kävinkin ihailemassa Ashdodin aallokkoja. Enää en Israeliin lähtisi, liian levotonta seutua. Mutta isäni vuoksi siellä kävin, ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Israel on maa, jossa vanhempani tapasivat, ilman Israelia minua ei olisi.
Jään lukemaan isäni tekstejä. Pidän hänen luonto-aiheisista teksteistään. ”Olen maalla syntynyt ja nyt eläkkeellä ollessani huomaan nauttivani maalla olosta, em. epäkohdista huolimatta. Saunaa lämmittelen lähes joka päivä. Marjojen keruu tuottaa tyydytystä, kun ämpäri oli täynnä.”, hän kirjoitti.
Yksi lempiteksteistäni on aiheella ”Rakastan voikukkia”, kirjoitettu vuonna 2011. Siinä tulee hienosti esiin isäni kirjoittamislahjat, haavoittuvuus, virheet, kiero outo ja suorasukainen huumori, inhimillisyys, isäni suurena ajattelijana. Isäni näki kauneutta ja hienoutta sielläkin missä sitä ei ollut, rikkaruohoissa ja lupiineissa. Tykkään lukea näitä arkisia tekstejä loputtomiin. Niitä riittää.
Uudelleenjulkaisen tekstin tähän isäni syntymäpäivän kunniaksi.
Rakastan voikukkia
Monet pitää niitä rikkaruohona, mutta minä rakastan voikukkia, kuten muitakin luonnonkukkia. Voikukat ovat kauniita ja kukkiessaan ne kertovat, että kesä on vihdoin tullut. Kun kukinta on ohi ja pienet laskuvarjot alkavat pöllytä, tulen alakuloiseksi, koska se saa minut tuntemaan, että kesä on ohi, vaikka se ei ihan vielä olekaan. Joka tapauksessa pitää odottaa vuosi ennen kuin näkee voikukkia uudelleen.
Juuri nyt voikukat kukkivat ja vievät minut muistoissani taloni pihamaalle, joka kesän alussa muuttui keltaiseksi kukkakedoksi. Annoin kaikkien kukkien kukkia, kuten sanonta kuuluu. Kirjaimellisesti.
Tontti kuin lehtometsä
Voikukkien lisäksi pihamaatani koristivat, ajankohdasta riippuen: leskenlehdet, päivänkakkarat, kullerot, kissankellot, valko- ja puna-apilat, leinikit, lemmikit, metsätähdet, kanervat, kielot, valkovuokot, lupiinit… lukuisia lajeja kasvoi tontillani kuin lehtometsässä tai luonnon niityllä.
Lupiineja ei alunperin siellä ollut, mutta halusin istuttaa, koska pidin niiden kauneudesta. Toisekseen horsmien tavoin lupiinit voimakasjuurisina kuohkeuttavat maaperää. Siemenistä en saanut niitä itämään millään, vaikka itsekseen leviävätkin helposti. Vasta sitten onnistui, kun istutin pari lupiinia juurineen päivineen kukkapenkkiin. Pian ne karkasivat kukkapenkistä omille teilleen tonttini ulkopuolelle.
Myöskään valkovuokot eivät olleet alkuperäisiä, vaan toin niitä vanhempieni kotoa, joskin ne sinnekin aikoinaan istutin. Pysäytin kerran junan ja poimin muutamia ratapenkasta, jossain Kangasalan paikkeilla.
Myös kielot kukoistivat tontillani. Takametsä oli niitä valkoisenaan ja tuoksuivat tosi hyvältä. Joskus poimin niitä vaasiin sisälle. Tee-se-itse- puutarhakeinun taakse nousi joka vuosi erikoinen, sinipunainen kukka, joka muistutti pillikettä.
Se nousi aina samaan paikkaan, enkä tiennyt missä muualla sitä olisi kasvanut. Monta kertaa sitä ihailin lämpimänä päivänä keinussa istuskellen. Kukkakirjasta katsoin kerran nimen, mutta en enää muista mikä se oli. Ei se tainnut kovin harvinainen olla kuitenkaan.
Nimikkopuut kukoistivat
Pihlajat, joita oli paljon tontillani ja sen ympärillä metsässä, kukkivat parhaillaan voikukkien tavoin. Voin melkein aistia nenässäni kuinka ne huumasivat hyvällä tuoksullaan pihamaani. Tosin, joidenkin nenään pihlajankukat haisevat kuselta.
Luonnonkiertokulku lienee jotenkin muuttunut, koska pihlajat nykyään kukkivat ennen aikojaan verrattuna muutamakymmenvuosi taaksepäin, jolloin niiden kukinta osui aina juhannuksen tienoille. Allekirjoitukseni, joka oli uusi nimi siihen aikaan kun sen sain, on miespuolinen vastine nimelle Rauni, joka tulee skandinaavisesta sanasta reinir-raun, joka tarkoittaa pihlajaa (Kustaa Vilkuna: Etunimet. – 2. p. – Otava, 1980). Tavallaan symbolista, koska tontillani ja sen vieressä olevassa metsässä kasvoi todella paljon pihlajia.
Rakastin myös haapoja, joiden lehdet kivasti liplattivat tuulella.
Pojasta polvi paranee…
Isäni hoiti koko ikänsä kohtuullisen kokoista plänttiä perintömetsää. Äitinsä kuoltua hän lunasti sen sisaruksiltaan. Juuri, kun metsä alkoi kukoistaa, isäni luovutti sen vieraalle, vain murto-osalla sen arvosta. Raataa omassa metsässä koko elämä vieraan hyväksi – sopii kysyä onko siinä järkeä? Mutta jokainen voi tehdä omaisuudelleen mitä haluaa.
Eipä paljon pojasta polvi parantunut. Juuri, kun pihamaani puhkesi kukkaan, siperianpihdat ponkaisivat kasvuun, koivut, pihlajat, haavat ja hongat alkoivat huminoida, omapuut ja luumut tuottaa hedelmää. Ja lainat tulivat maksetuksi, niin yhtäkkiä jouduinkin luovuttamaan työni hedelmät vieraalle alihintaan! Niin makaa kuin petaa.
Kumma, kun löydän Raamatusta aina ne katkerat tuomion sanat itselleni: ”Anastakoon koronkiskuri kaiken hänen omansa, ja riistäkööt vieraat hänen vaivannäkönsä..” Kaipa joskus kaikki unhoittuu.
Kävimme tänään poikani perheen kanssa piknikillä järven rannalla ja pelasimme mölkkyä ja heittelimme frisbeetä. Mukavia pelejä rentoutua. Vaikka ilma oli yleisesti turhan viileä, jotain 14-15 astetta, niin aurinko lämmitti sen verran, ettei mölkkyä pelatessa palellut. Oli myös hieman evästä ja kahvia mukana. Kolme tuntia vierähti kivasti. Ehkä joku toinen kerta otamme uusiksi.
Tässä kirjoituksessa on 1035 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediverse -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (12:16) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Koulutuspäivä
Tänään on koulutuspäivä koko henkilöstölle. Päivä menee nopeasti kokoustaessa. Koen nykyään omaavani rutkasti itsevarmuutta ja se tuntuu hyvältä. Tiedän mistä puhun.
Erityisesti olen iloinen siitä, että on niin mukava porukka töissä ja asiat alkavat vihdoin lutviutua kohdilleen.
Eilisen tyyliin tänäänkin tuntuu siltä, että aika menee liian nopeasti. Mutta se on merkki siitä, että viihtyy.
8 tuntia ja 8 minuuttia univajekertymä. Aion kuroa sitä viikonloppuna umpeen.
