In memoriam – rakkaalle isälleni

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , .

Pesälä oli Niemisjärvellä sijaitseva pieni talo, joka sai nimensä muurahaispesistä. Vuonna 1956 tuossa talossa syntyi poika nimeltä Rauno. Talo oli sen verran pieni, että koko perhe nukkui aluksi samassa huoneessa. Tuo poika oli isäni.

Hypätään 32 vuotta eteenpäin, jolloin minä synnyin, vuonna 1988, ensimmäisenä poikalapsena vuotta vanhemman siskon kaveriksi. Tuohon mennessä isä oli ehtinyt muuttaa pois kotoaan maalta kaupunkiin, matkustella ja tutustua Israelissa suomalaiseen naiseen, jonka kanssa meni takaisin Suomeen tultuaan naimisiin.

Vietin lapsena paljon aikaa Pesälässä, mummon ja papan kanssa. Isäni vietti aikaa työssä, jossa ei viihtynyt. Hänellä oli viileät välit oman isänsä kanssa, vaikka jutustelivat kyllä aina kun kävimme koko perheen voimin kylässä Pesälässä. Jutustelu oli kuitenkin enemmän pinnallista ja syvällisyyksiin ei menty. Pappa ei muutenkaan ”turhia” jaaritellut, kun taas mummoni Eila tykkäsi rupatella senkin edestä.

Pappa oli minulle aina kiltti, eikä hänen kanssaan tarvinnut introvertin turhia turista. Saunoimmekin usein kahdestaan täysin hiljaisuudessa Pesälän pihan puusaunassa. Muistan papan kanssa joitakin hetkiä, kuten paljain varpain maalaistietä käveleminen kauppa-autolle, josta ostimme aina Jaffaa, salmiakkia ja Nougat-jäätelöä, jota pappani kutsui hauskasti ”nukatiksi”. Pappa viänsi hankasalamelaisittain savvoo, josta minäkin olen puheenparteni vennyytykset perinyt. Pappa myös keksi paljon omia sanojaan, joiden merkityksen kaikki tiesivät. Pappa oli huipputyyppi minulle, vaikka omalle pojalleen ei välttämättä samanlainen ollutkaan.

Kun olin 12-vuotias, papallani todettiin laajalle edennyt eturauhassyöpä. Jääräpäinen pappani oli perinteinen suomalainen juro, joka ei koskaan ajatellut tarvitsevansa lääkäriä, vaan ajatteli aina pärjäävänsä omillaan. En tiedä oliko hänellä aiemmin mitään oireita ollutkaan, mutta siinä vaiheessa kun tuli pökertymistä saunaan ja omituisia sanoja suusta, lähdettiin viimeistään asiaa tutkimaan.

Osa tuosta ajasta on sumua, kuten lapsuudestani muutenkin. Vaikka minulla kyllä oli aivan tasapaksun hyvä lapsuus, jossa ei suurempia ongelmia. Muistan kuitenkin melko elävästi papan sairaalassa käynnin viime hetkillä, kun pappa jo näyttikin erilaiselta. Silloin hänellä oli päässä jo kananmunan kokoinen kasvain ja oli liian myöhäistä. Olisiko kyseessä ollut jo toinenkin syöpä. En osannut silloin surra, mutta myöhemmin olen kyllä papan perään itkenyt.

Isälleni isänsä oli aina tärkeä, mutta he eivät koskaan saaneet selvitettyä välejään. Pappani isättömyys varmasti vaikutti häneen, mutta emme koskaan ehtineet saada selville oikeaa syytä siihen miksi isäni isä oli koko ikänsä niin kylmä ja jopa ilkeä poikaansa kohtaan.

Isäni kunnioitti isänsä toiveita siitäkin huolimatta jopa niin pitkälle, että hankki työpaikan isänsä toiveen mukaan oman halunsa sijaan. Isäni pääsi kaikkiin hakemiinsa opiskelu- ja ammattikoulupaikkoihin 70-luvulla, mutta unohti omat toiveensa ja lähti Valtion Rautateille hommiin. Jo nuorena tekniikasta kiinnostunut Rauno olisi päässyt Suomessa ensimmäistä kertaa järjestetylle tietokonelinjalle, mutta antoi senkin paikan sen aikaiselle koulukaverilleen. Tietokoneosaamisensa vuoksi olen aina pitänyt isääni Suomen Wozniakina.

Ensimmäiset muistoni tietokoneista ovat nimenomaan isäni kanssa. Isäni hankki syntymäni aikoihin Amstrad CPC-tietokoneen, joka kehitettiin Commodoren kilpailijaksi. Kyseessä ei ollut varsinainen pelikone, vaikka pelejä Armstradillekin löytyi. Koneella koodattiin enemmän BASIC-ohjelmointikielellä yksinkertaisia tekstipohjaisia ohjelmia kotitalouden helpottamiseen. Isäni koodasi muunmuassa keittokirjan, josta oli kätevä hakea reseptejä. Muistan etäisesti tuon pikkuruisen sinivihernäytön, sillä tietokone pyöri jonkin aikaa meillä kun kasvoin.

Sitten tulivat lerppuasemalliset koneet, 286, 386, 486 ja lopulta Pentiumit. Aina kun isäni osti uuden tietokoneen itselleen, sain käyttööni veljieni kanssa hänen vanhan koneensa, joka tuntui meille kuin uudelta. Opettelin koodaamaan jo 90-luvulla ja tein ensimmäiset kotisivuni vuonna 1998, pitkälti isäni innostamana. Yhteistä meillä oli aina tietokoneet ja kirjoittaminen.

Isän isä kuoli 74-vuotiaana kun olin 12-vuotias ja asiat jäivät heidän osaltaan kesken. Raunoa ahdisti selvästi jo aiemminkin, mutta äitinsä kärsimys, asioiden kesken jääminen isänsä kanssa sekä vastenmielinen työpaikka lisäsivät ahdistusta sen verran, että pikkulapsiajan nallekarhumainen lempeys muuttui vuosien varrella katkeruudeksi ja äkkipikaisuudeksi. Isä huusi meille lapsille niin usein ja kovaa, että aloin pelkäämään häntä jo alakouluikäisenä.

Tyypillisesti kysyin äidiltäni että voiko hän kysyä asiaa isältäni. Äiti sitten kysyi isältä ja kertoi asian minulle. Lakkasin tietokoneasioissakin kysymästä neuvoa isältä ja opettelin tekemään asioita mieluummin itse. Jos jotain hyvää niin siitä olen saanut kykyni opetella asiat perinpohjin ja kysyä vasta silloin kun tiedän tasan tarkkaan että toinen on sellainen, joka tietää asiasta paremmin kuin minä ja luonteena sellainen että häneltä voi kysyä apua ilman suurempia konflikteja.

Olin aina ujo luonne ja jo ensimmäiseltä luokalta koulukiusattu, mutta viimeistään isäongelmien myötä masennuin teini-ikään mennessä rankasti. Isäni oli minulle tärkeä kaikesta huolimatta, aivan kuten hänelle oma isänsä. Usein kaipasin isän kanssa asioiden tekemistä, etenkin sen alkulapsuuden tietokoneharrastuksen jälkeen. En vielä nuorena ymmärtänyt sitä, miksi isä aina huutaa, mutta en minä häntä syyttänyt mistään. Ajattelin isän vain olevan sellainen. Aloin tottua siihen, mutta väärällä tavalla.

Puheyhteytemme katosi jo minun mennessä kolmannelle luokalle, mutta kirjoittaminen isän kanssa säilyi. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta 90-luvulla kirjoittelimme toisillemme sähköpostia, minä omasta huoneestani isälle omaan huoneensa. Emme pitäneet sitä kovin erikoisena. Kirjoitimme toisillemme pitkiä kirjeitä, joihin vastailimme päivittäin. Joskus harvemmin, joskus tiuhemmin. Saatoin kirjoittaa arkojakin asioita, esimerkiksi kysyä rakastaako isä minua. Isä vastasi sitten aina omalla ajallaan rauhallisena ja kertoi rakastavansa. Kirjoittelun avulla säilytimme edes jonkinlaisen yhteyden, vaikka kasvotusten ei hommat aina sujuneetkaan. En muista enää yksityiskohtia, mutta tärkeitä kirjeitä ne minulle olivat.

Isoimmat riidat alkoivat kotoa pois muuttamisen kynnyksellä. Jotenkin historia toisti itseään kun isäni huusi minulle sivarikämppää hakiessani että sinä et kyllä ikinä saa aikaiseksi muuttaa täältä pois, ei sinusta ole siihen. Hän lyttäsi minua huolella, eikä jäänyt yhteen kertaan. Myöhemmin kun asiasta puhuimme, hän ei muistanut tilanteita, eikä ymmärtänyt tekojaan. En liioin enää muistele riitojamme, vaikka monta niistä muistankin. Niillä ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen merkitystä.

Muuttaessani pois kotoa, olin hajalla. Sen ajan masennuskaudestani löytyy paljon tekstejä blogistanikin. Elämäni vaikeimpien hetkien aikana vanhempieni 26 vuotta kestänyt avioliitto särkyi ja isäni elämä meni pirstaileiksi. Hän menetti samalla kertaa puolisonsa, talonsa ja autonsa.

Isäni masentui vakavasti ja menetti otteensa elämään. Emme olleet puhuneet vuosiin toisillemme, mutta silloin otin isääni yhteyttä. Muistan ne monet illat kun puhuimme aamuyöhön asti kyyneleet silmissä asioita läpi kotonani keskustan pikkuruisessa kämpässä keittiössä istuen ja kahvia juoden samalla kun kuuro puolisoni ja pieni vauvani nukkuivat toisessa huoneessa.

Olimme molemmat masentuneita ja selvisimme siitä yhdessä. Opimme puhumaan toisillemme. Sen jälkeen emme muuta tehneetkään. Soittelimme viikottain, jos ei joka viikko niin joka toinen viikko. Jokainen puhelu kesti tuntikausia. Puhuimme aivan kaikki läpi ja opin vihdoin tuntemaan isän kunnolla. Meistä tuli parhaat kaverit.

Isälläni oli paljon asioita, joita hän katui, eikä oikein tahtonut päästä yli. Eron lisäksi hän syytti itseään kaikesta muustakin ja minullekin päivitteli pitkään kuinka huono isä hän onkaan. Itse en nähnyt tilannetta lapsenakaan niin pahana kuin isäni eron jälkeen, vaikka hän piti itseään suorastaan hirviönä. Sain hänet toivottavasti ylipuhuttua jossain vaiheessa, ainakin asiasta puhuminen väheni ja lopulta loppui kokonaan.

Isäni ei juuri välittänyt Suomen loputtomalta tuntuvasta pimeydestä ja kylmyydestä ja lähti matkoille etsimään itseään. Lämpimät paikat kiehtoivat isää jo nuorena, mutta tällä kertaa maaksi valikoitui Thaimaa. Isäni ei ollut vilkasluonteinen tai seikkailunhaluinen, mutta tykkäsi ulkomaiden vaihtelusta ja lämmöstä. Thaimaasta hän löysi kumppanin, joka ei ollut perinteinen farangia hakeva onnenonkija, vaan normaali thaimaalainen nainen, joka tykästyi isän luonteeseen. Pom jätti elämänsä ja perheensä ja tuli isän kanssa Suomeenkin, kunnes rakennuttivat Thaimaaseen talon ja asettuivat sinne yhdessä asumaan Suomen talvien ajaksi.

Isäni avioitui nopeasti ja ajatteli että jos joku häntä vielä aidosti sanoo rakastavansa ja pysyy hänen vierellään jatkuvasti, hänen on oltava hyvä tyyppi.

Poikani syntyi. Lapseni varttuivat. Isäni tykästyi Lotan hyväntuulisuuteen ja Manun rauhallisuuteen. Vaikka hän sanoikin olleensa huono lasten kanssa, hän oli ylpeä pappa ja monesti ottikin lapset Pesälään pikkulapsiaikana. Hän jopa vei Lotan päiväkotiin pariin kertaan. Isästä oli iso apu ne kerrat kun hän suostui auttelemaan.

Isäni oli vahvasti tekijämies, hän harvoin pyysi itse keneltäkään apua, osaltaan kasvatuksensa myötä. Hänen oma isänsä ei koskaan kannustanut tekemään mitään, päinvastoin, kaikki mitä isä rakensi vanhaan kotitaloonsa, hänen isänsä lyttäsi – ”ei olisi tarvinnut” ja ”mitä hyötyä tuostakin nyt on”. Isä rakensi taloon kunnon katon vuotavan tilalle ja modernin vessan, ettei tarvitsisi lopun elämää ulkohuussissa asioida. Minä sain saman kohtelun, mutta aikuisiällä isä on ollut kahta kannustavaisempi.

Vuonna 2016 isälläni todettiin eturauhassyöpä, sama viheliäinen sairaus mikä hänen isällään noin kuusitoista vuotta aikaisemmin. Kyseessä oli vielä agressiivinen jo laajalle luustoon levinnyt syöpä järisyttävällä 3800 PSA:n tuloksellaan kun hänen ikäisellään normaalin arvon pitäisi olla 0-4.

Isäni sai tietää syövästään jo alkukestästä, mutta itse sain tiedon vasta elokuun 26. päivä. Isäni tiesi ahdistuneisuushäiriöstäni ja herkästä luonteestani, eikä halunnut huolestuttaa minua tiedolla. Kuultuani asiasta toisesta lähteestä, se oli minulle kova paikka ja hieman tirautinkin tilanteessa. Soitin isälleni hieman äkäisenä. Sanoin että minä en ole sellainen, jolle tieto lisää tuskaa, vaan jolle tietämättömyys lisää tuskaa. Siitä eteenpäin sovimme, että isäni kertoo yksityiskohdat ja jatkamme oppimaamme avoimuutta.

Syöpädiagnoosin myötä isäni joutui jäämään pysyvästi Suomeen. Thaimaan talo jäi sinne, mutta isäni pisti talon puolisonsa perheen hoiteisiin ja asensi siellä ollessaan IPTV-kamerat, jotka lähettäisivät hänelle kuvaa aina kun kamerat havaitsevat liikettä pihalla.

Vietimme aikaa yhdessä, joskin harvakseltaan koska olin kiireinen yrittäjä, mutta aika isäni kanssa oli tärkeää joka kerta. Soittelimme edelleen säännöllisesti. Joulut 2016 ja 2017 vietimme koko porukalla Pesälässä, isäni ja Pompun luona. Kävimme moneen otteeseen picnicillä, heittämässä frisbeetä ja syömässä herkkuja. Parina kertana isäni vietyäni minut kotiin hän tirautti pienen itkun halatessaan. Ensimmäisellä kerralla luulin hänen vitsailevan, koska en ollut juuri koskaan nähnyt isääni itkevän aikaisemmin. Laitoin kotona viestiä perään, onko hän kunnossa. Sanoi että hormonilääkitys tekee herkäksi, mutta en sitä tähän päivään saakka kyllä usko.

Kävimme kesällä myös uimassa ja siitä pidimme molemmat. Muistelin Kangaslammella yhdessä uidessamme sitä miten isäni opetti minut uimaan ja miten ylpeä olinkaan siitä. Ollessani ala-asteella hän näytti Aalto Alvarin uimahallissa miten käsiä ja jalkoja liikutetaan, jotta pysyy jopa paikallaan pinnalla. Kerroin sen isälleni, jolta oli tämä yksityiskohta päässyt unohtumaan, se sai hänet hyvälle tuulelle.

Olin aina ollut huono uimaan, ruipelokäsilläni en saanut itseäni pidettyä pinnalla ja muistan kuinka ala-asteen 200 metrin uimatestissä olin hukkua kun pärskin vettä viime hetkillä muiden kannustaessa altaan reunalla aikoja sitten lopettaneena. Mutta olin niin ylpeä siitä, että sain todistukseeni hyväksytyn uimataitomerkinnän.

Isäni otti syöpänsä yhtenä haasteena muiden joukossa. Hän oli jo elämässään kokenut kaikenlaista, mukavia ja ikäviä aikoja. Syöpädiagnoosi aluksi järkytti häntä, koska hänellä tuli isänsä ja setäpuolensa mieleen, joista kumpikaan ei selvinnyt, mutta masennuksen voittanut mies päätti parantua luottamalla Taivaalliseen Isään. Olihan Jungnerkin parantunut ja hänellä oli jopa korkeampi PSA-arvo kuin isällä.

Isäni on aina kirjoittanut ja ollut analyyttinen luonne kuten minäkin. Viimeistään eronsa myötä hän alkoi kirjoittamaan ajatuksiaan julkisesti nettiin, sitä ennen hän kirjoitti lähinnä lehtien yleisönosastopalstoille ja toisiin pakinoita. Diagnoosin myötä hänen bloginsa niche vaihtui ja blogin nimeksi tuli ”Elämää ja eturauhassyöpää”. Hän kirjoitti säännöllisesti elämästään, tuntemuksistaan, lääkkeistään, voinnistaan ja ennen kaikkea syövästään.

Väliin hän saattoi kirjoittaa tuttuun sarkastiseen tapaansa politiikasta, etiikasta tai uskonnosta. Isäni oli mies, joka ei horjunut mielipiteissään ja piti kantansa välittämättä siitä mitä muut sanoivat. Hän saattoi olla välillä kärkäskin, sillä hänen jutut olivat toisinaan vanhoolliskristillismäisen konservatiivisia, perussuomalaisen maahanmuuttokriittisiä ja suoria, mutta enimmäkseen isän mielipiteet ja varsinkin tekstit olivat täyttä rautaa.

Vuonna 2018 syöpä eteni ja levisi. Hoidot vetivät isän voinnin välillä huonoksi. Kesän 2018 vietin Pesälässä isän kanssa aivan itsekseni ilman lapsia, silloin isä voi erittäin hyvin. Paistoimme muurinpohjapannulla lettuja ja makkaraa, teimme savukalaa, söimme hyvin ja saunoimme yli satavuotiaassa pihasaunassa tuntikausia. Nukuin elämäni unet maailman hiljaisimmissa ja rauhallisimmissa kolkassa. En koskaan osannut kuvitellakaan että se viikonloppu jäisi meidän viimeiseksi kunnon yhteiseksi ajaksi.

Koitti syksy ja kiireet. Aina kun olisin halunnut käydä isän luona, oli joko isän puolelta asioiden hoitamista tai itseälläni flunssaa tai menoa. Syksyllä sairastin myös yhden oksennustaudin, jota en halunnut tartuttaa keneenkään, joten pysyttäydyin pari viikkoa muutaman kilometrin säteellä kotoa. Käynti viivästyi erityisesti kun marraskuussa yritykseni koki muutoksia ja samalla minulla alkoi yli viisi viikkoa kestänyt sairastelukierre. Soittelimme kyllä koko ajan, mutta minua rassasi se että emme olleet nähneet kunnolla hetkeen.

Isäni piti yllä uskomattoman positiivista asennetta koko ajan ja omaksuin itselleni sen saman. En masentunut, en ahdistunut, vaikka lääkäreiltä lunta tuli tupaan jatkuvasti. Marras-joulukuussa isäni vointi huononi kun alkusyksystä saatiin tietää, että hoidot olivat aiheuttaneet luuydinkuolion. Isä alkoi köpöttää ja jalkaa vaivasivat hermokivut.

Koitti ensimmäinen sairaalaan asettuminen, sillä isääni vaivasi kuume, joka ei meinannut laskea. Sairaalassa todettiin kyseessä olevan vakava tulehdustila, jonka syytä selviteltiin päiväkausia. Lainasin isälleni kannettavan tietokoneen sairaalaan, sillä hänellä meinasi tulla siellä tylsää toimeettomana. Asensin hänelle Ubuntu Maten, gnome2:en ja hänen lempiselaimensa Palemoonin, josta hän oli hyvin mielissään. Parin viikon jälkeen isä pääsi takaisin kotiin, mutta päätti muuttaa lähemmäs sairaalaa vastaavan varalta. Pesälä sai jäädä.

Joulukuussa suunnittelimme joulua ja isä suositteli minulle viettämään joulun oman perheeni parissa. Isältä oli ruokahalu kadonnut ja hän oli lyhyessä ajassa laihtunut viitisentoista kiloa. Järjestimme kuitenkin jouluaterian jouluaatolle, jonne isäni myös tulisi. Sitä edeltävällä viikolla sairastuin kuitenkin influenssaan ja olin viisi päivää 39-40 asteen kuumeessa, enkä voinut mennä isääni tartuttamaan. Se harmitti minua kovasti, mutta isäni sanoi että tuleehan näitä, että mennään kesällä picnicille. Siinä vaiheessa isäni vointi oli jo melko huono ja aloin voimaan huonosti. Sitä en näyttänyt kuitenkaan isälleni. Vastasin että joo, mennään.

Joulukuun lopulla isäni ei enää päässyt kävelemään ja jäi vuoteen omaksi. Hänellä kuitenkin oli mieli virkeänä ja juttu luisti, vaikka arjessa riitti jatkuvia haasteita. Eniten häntä tuntui harmittavan se että ei päässyt tekemään askareitaan, koska oli tottunut touhuilemaan, hoitamaan asioita, korjailemaan esineitä ja laitteita, säätämään tietokoneitaan ja niin edelleen. Toinen mikä häntä huoletti oli ympärillään olevat läheiset. Itsestään hän ei ollut huolissaan, sillä luotti yhä Jumalaan, joka auttaisi häntä paranemaan tavalla tai toisella.

Uuden vuoden aattona koitin soitella isälle tuttuun tapaan. Hän ei tällä kertaa vastannut, aiemmin oli vastannut joka kerta. Laitoin tekstiviestin, sillä tiesin että hän ei juuri enää Telegram-clientiä ollut selannut, viimeksi online-ajankohdan perusteella. ”Soittelin vain toivottaakseni Uudet Vuodet :) ei erityistä asiaa muuten. Olet rakas!”, johon hän vastasi: ”Kiitos. Hyvää Uutta ja olet rakas minulle myös.”. Tämän jälkeen emme enää soitelleet, emmekä viestitelleet, sillä hän ei jaksanut.

Kävin isäni luona tiiviimmin joulu-tammikuussa, mutta melkein joka kerta kun olin menossa hänen asunnolleen, hän olikin joutunut osastolle hoitoon. Eräällä kerralla hän oli lähtenyt ambulanssilla päivystykseen heikkoutensa ja syömättömyytensä takia ja siellä ensimmäistä kertaa tajusin että vointi on romahtanut merkittävästi. Isä ei oikein jaksanut olla hereillä, veteli ”mikronokosia” juttusten välissä. Se teki minut surulliseksi, mutta tsemppasin silti vierellä ja jutustelin niitä näitä kuin mitään ei olisi ollut meneillään. Sitä isäni arvostikin ja kertoikin sen.

Sairaalareissujen jälkeen asunnon näkeminen venyi vasta toiselle viikolle. Kotonaan hän vietti aikaa enimmäkseen nukkuen. Enää ei tietokoneet kiinnostaneet. Yhdeksäs päivä tammikuuta hän kertoi, ettei enää tiedä mikä päivä on, paljonko kello on, onko aamu vai yö. Silloin havahduin siihen, että hän ei muista montako lääkettä on ottanut, eikä enää pärjää omin voimin. Isän vanha puhelin reistaili, joten hoidin hänen toiveestaan liittymänvaihdoksen ja uuden SIM-kortin uuteen puhelimeen. Torstaina kun viimeistelimme puhelimen käyttöönoton, hän ei enää muistanut omaa henkilötunnustaan eikä puhelinnumeroaan. Perjantaiaamuna hän lähti jälleen osaastohoitoon, koska puhelin ei pysynyt enää edes kädessä, eikä mikään muukaan.

Sunnuntaina kävin katsomassa isää osastolla, eikä hän enää sanonut nimeäni tai puhunut lauseita. Jutut olivat lyhyitä ja jos pidempiä niin hän kuvitteli omiaan ja kysyi outouksia. Tiesin tilanteen olevan paha, mutta jutustelin silti aivan kuten ennenkin. Kysyin yhdessä vaiheessa mites sinulla menee, johon isä väläytti vienon hymyn ja vastasi ”ihan hyvin tässä jaksellaan”. Tiesin, että se ei enää ole totta.

Maanantaina minulla oli menoja, joita en voinut perua, joten ajattelin käyväni heti tiistaina peruttuani tiistain iltamenot. Tiistaiaamuna sain puhelinsoiton Pompulta. Luurin toisesta päästä kuului pelkkää itkua ja sanoin tulevani heti osastolle. Jätin kaiken kesken toimistolle, heitin takin niskaan ja juoksin itku silmässä bussipysäkille, jolle bussi onneksi tuli heti kuin tilattuna. Kymmenessä minuutissa olin sairaalassa. Etsin paniikissa osaston huonetta, enkä löytänyt oikeaa ovea aluksi, sillä toisen huoneen ovi oli hölmösti avattu apposen auki isäni huoneen oven päälle.

Astuin huoneeseen, jossa oli vain Pomppu, joka itki hervottomasti. Näin laihan ja kalpean isäni, joka hengitti säännöllisessä rytmissä, omituisesti kuin respiraattorin haitari. Isälläni olivat silmät auki, mutta katsetta ei ollut, suu apposen auki. Otin isän kädestä kiinni ja purskahdin itkuun. Hoitaja selitti tilanteen, mutta kaikki oli yhtä sumua. Jouduin kysymään uudelleen. Ajattelin ääneen isälleni, että herääpäs nyt siitä. Ajattelin tosissani, että ehkä isä vain vitsailee, vaikka tiesin sen olevan absurdia. Hoitaja toi morfiinipiikin, jonka kertoi olevan toinen, tällä kipua ei ainakaan olisi. Tulkkasin Pomille hoitajan kertoman tilanteen, että isä oli vastannut ”joo” ja ”ei” kysymyksiin vielä yhdeksän aikaan aamulla ja viiden minuutin tarkistuskäynnin aikana tila oli romahtanut täysin.

Siskoni, veljeni ja äitini tulivat paikalle, minulta katosi ajantaju. Parin tunnin päästä hengitys muuttui pinnalliseksi, eikä rintakehä noussut enää. Sitten se loppui kokonaan. Lääkäri tarkisti pulssin ja kertoi että isäni on nukkunut pois. Kello oli 13:59, tiistaina 15.1.2019. Isäni juna oli saapunut päätepysäkille 62 vuoden, 4 kuukauden ja 10 päivän jälkeen. Siinä hetkessä oma maailmani mustui ja pysähtyi ja menin pirstaleiksi. Paras kaverini oli poissa.

Olin shokissa koko lopputiistain. Fitbit-älykelloni sykemittari sanoo että olen tehnyt Cardio-harjoitusta kahdeksan tuntia putkeen, eli sykkeeni oli koko päivän 120 ja 140 välillä. En voi vieläkään käsittää tilannetta. Isäni oli minulle kaikki kaikessa. Olimme samanlaisia luonteita, meillä oli paljon yhteisiä harrastuksia ja puheenaiheita. Hän opetti minulle koodaamisen alkeet, Linuxin käytön ja oli inspiraationi tekniselle alalle. Isäni kautta opin kirjoittamisen, nöyryyden ja toisen kunnioittamisen jalon taidon.

Suorista mielipiteistään huolimatta isä ei koskaan ollut tahallaan ilkeä kenellekään. Hän välitti kaikista läheisistään ja teki kaikkensa, jotta muilla olisi hyvä olla. Isä osasi korjata kaiken. Yksinkertaisesti kaiken. Hän lisäsi pesukoneidemme käyttöikää vuosilla, omilla macgyvermaisilla viritelmillään. Elektroniikassa hän oli haka, vaikka ei sitä lähtenytkään opiskelemaan. Hän korjasi myös huonekalut, puhelimet, televisiot ja tietokoneet ja kaikki muutkin mitä häneltä pyysi. Hänellä oli työkalut ja ratkaisut kaikkeen ja jos ei ollut, ne hankittiin.

Isä oli introvertti, kuten minäkin, mutta vieläkin erakkomaisempi luonne. Hän nautti rauhassa kotona olemisesta, mutta ei silti pitänyt yksin olemisesta. Isä halusi aina jonkun vierelleen ja sanoi ettei pystyisi elämään yksin. Isä ei voinut sietää ihmispaljoutta, kissanristiäisiä, eikä liioin välittänyt sukuloinnista tai kyläilystä. Hän oli yksinkertainen mies, jolle läheiset olivat kaikki kaikessa.

Olemme isän kanssa tuhanteen otteeseen jutelleet siitä, miten mukavaa on, että pystymme juttelemaan, vaikka ei olisi juttelemista. Ja siitä miten upeaa on, että pystymme juttelemaan kaikista vaikeimmista asioista avoimesti, eikä mitään ole jäänyt välillämme hampaankoloon. Mikään kivi ei jäänyt kääntämättä, mitään ei jäänyt sanomatta. Ne viimeiset kerrat kun isäni näin ja hänen päänsä vielä jotenkuten toimi, hän sanoi joka kerta miten ilahtunut hän oli siitä että taas pidin hänelle seuraa. Ja kerroin itsekin olevani iloinen siitä että sain taas olla seurana.

Tällainen suru on minulle uusi tunne, sillä pappani poislähdön aikaan olin nuorempi ja kestin sen paremmin. Nyt olen murtunut, enkä tiedä miten tästä pääsee yli. Olen saanut paljon tukea läheisiltäni ja nettikavereiltani, joka on auttanut. Olen puhunut läheisille, joka on auttanut. Olen itkenyt pitkin iltoja ja öitä, eikä sille ole meinannut tulla loppua. Kaipaan isääni niin valtavasti.

Isäni puhelimet asioiden hoitamista varten, palvelin ja muistikirja ainakin jäävät minulle, koska tiedän että sen hän olisi halunnut. Hänellä on kotipalvelin, jonka laitan Pompun muuton jälkeen pysyvästi oman kotipalvelimeni viereen hurisemaan, jotta hänen bloginsa jää elämään. Ajattelen, että isäni serveri on kuin hänen sydämensä, se sykkii vielä. Se sisältää vuosikymmenten ajalta tekstejä, valokuvia, koodia, dataa.

-Isälle-

Kanssani kuljit,
kädestäni kiinni pidit.
Kanssani katselit
ihmeitä maailman ja
minulle niitä selitit.
Lohdutit surussani
ja hiuksiani silitit.
Kuljit kanssani,
matkan lapsuudesta aikuisuuteen.
Välillä minut syliisi suljit.
KIITOS isäni, että sain olla kanssasi!

Annu Valon runo, yhden kirjaimen muutoksella.

Vastasyntynyt minä ja iskä

Minä ja isä vuonna 1988.

Yllä oleva kuva on myös julkaistu vuonna 2010 kirjoittamassani isänpäiväkirjoituksessa ”Isä on tärkeä”.

Valtaosa tästä tekstistä on kirjoitettu unettomana keskiviikon ja torstain välisenä yönä 17.1., noin puolitoista vuorokautta isän poismenon jälkeen.

Heippa iskä. Kyllä me vielä joskus näemme. Pidän palvelimestasi hyvää huolta ja muistostasi kiinni lopun elämääni. Rakastan ja ikävöin sinua valtavasti. Terveisin vanhin poikasi ja ystäväsi Roni.

Kansikuvassa David Shankbonen ottama kuva Kuolleestamerestä Israelissa, jonka varrella olevan Jordan-joen ranta sekä Israelin maa on isälleni rakas, paikka, jonne hän toivoi tuhkansa laskettavan.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 31-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä itse perustamassaan digitoimistossa ja SaaS-palvelua kehittävässä startupissa, verkkosivujen tekijä, sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

5 kommenttia

  1. Anne Mäkinen

    Kiitos Roni!!! Tämä teksti oli tosi kauniisti kirjoitettu, oli ihanaa lukea, että muistelit isääsi näin. Jaksamista suruun koko perheelle.❤️ Kun jaksat, tulkaa käymään, olisi kiva nähdä.

  2. Annu

    Isäsi kuulostaa siskolleni luonteensa puolesta, hänet myös vei syöpä. Introvertti ihminen jonka kanssa pystyi jakamaan kaiken nörttisälän. ”Erikoiset” harrastukset ja kaikki mitä ei muiden kanssa pysty samalla tavalla ja samalla luottamuksella. Tekstisi oli tosi koskettava. Isäsi tekemiset kuitenkin jatkuvat sinussa ja hänen intohimonsa myös :)

  3. Anne Toivola-Mäkinen

    Kiitos koskettavasta tekstistä ( kyyneleistä aamukahvi kupissa). voimia surun käsittelyyn sinulle Roni ja koko perheellesi.
    ” sitten anna minun mennä, kun on aika lähteä, kerro kuinka unelmoimme joka kevät yhdessä. Silloin anna minun mennä, kerro kevään linnuista, kuinka kaunis onkaan taivas, kuinka kaunis uusi kesä ihana” ( Petri Laaksonen)

  4. Viisaampaa ja tiedostavampaa ajanhallintaa Smarter Timen avulla - Rollemaa

    […] Taattoni kuolema opetti minulle paljon asioita ja toi vain vahvisti käsitystäni ajanhallinnasta. Läheisen elämän loppuminen tuppaa toisaalta yleensä miettimään elämää entistä enemmän, ainakin omalla kohdallani. Se on tietynlainen etappi elämässä samaan tapaan kuin muutkin isot elämän asiat, mentaalisesti asiat vahvistuvat tai vaihtavat suuntaa. Vaikka edelleen kärsin ahdistuksesta, väitän etten stressaa enää niin paljon kuin aikaisemmin. Enää eivät pikkuasiat hetkauta. […]

  5. MillyVanilly

    En yleensä kovin voimakkaasti reagoi, mutta helvetti vollotin lähes silmät päästä kun tätä luin. Saa nähdä, milloin ite joutuu omasta vakavasti sairaasta isästä kirjottelemaan jotain vastaavaa. Huh.