Lauantai-iltana jää melatoniini ottamatta ja kostovalvon vähän liian myöhään. Siksi unet ovat mitä ovat. Yhdeksältä ylös ja kahville. Kävelemme vaimon kanssa pitki Jyväskylän keskustan katuja ajoissa. Tähän aikaan sunnuntaina on mukavaa, kun ketään ei näy missään, ei edes keskellä kaupunkia. Suomalaiset ovat väsyneitä ja krapuloissaan lauantai-illan riennoista. Toisin on meillä selvistelijöillä.
Aren aukiolla tepastelee vain yksi perhe. Vähän matkan päästä tunnistan, että kyseessä on Jukka ja Chachi Hildén jälkikasvuineen. En muuten varmaan olisi pistänyt merkille, mutta ”Extreme Duudsoneiden” toilailuja on tullut seurattua MoonTV-ajoista vuodesta 2001, joten naama on erittäin tunnistettava. Myöhemmin tullut vilkuiltua telkkarista myös esimerkiksi Duudsonit tuli taloon ja muut spin-offit. Tuttu naama telkkarista siis ja melko tunnettu ylipäätään Suomen mittakaavassa ja vähän maailmallakin.
Olemme kävelemässä kasuaalisti ohi, mutta Jukka kysyykin ystävällisesti kuin mikäkin turisti, että voisinko ottaa heidän perheestään kuvan. Häkeltyneenä, aamu-unisena ja yllättyneenä vastaan, että ”totta kai”. Nappaan sarjatulella muutaman räpsyn ja yritän pitää kameran suorassa. Hän kiittää, vastaan ”ole hyvä” ja jatkamme matkaamme Espresso Houseen. Kohtaaminen hämmentää. Herätättää ajatuksia ja hieman ahdistustakin, koska en ole hyvä uusien ihmisten kanssa. Mietin, että mitähän he täällä ja olikohan minulla tukka hyvin… mitäpä väliä sillä… Mutta painoinkohan oikeaa nappia, tulikohan niistä kuvista edes hyviä… Hassua kyllä, tilanne ei olisi varmasti millään tavalla erikoinen, jos kyseessä olisi ollut perhe, joka ei olisi ollut tuttu telkkarista. Miksiköhän julkkistatus muuttaa tilannetta niin paljon? Miksi sille antaa jotenkin erityistä painoarvoa?
Kahvien jälkeen hieman rauhoitun. Pohdin, miten erilaisia ihmiset ovat. Se on toisaalta todella hieno asia. Nakutan tietokonettani olohuoneessani ja talo on täysin hiljainen. Nelihenkinen introverttiperheemme harrastaa tietokoneita, videopelejä, musiikkia, kirjoittamista, lukemista, piirtämistä, jne. – harrastuksia, joita tehdään yksikseen. Voin kuvitella, että Hildénin perhe on hieman aktiivisempi ja talossa ei ole yhtään hiljaista tai staattisen paikallaanolevaa hetkeä. Ja on juuri hyvä niin.
Moni ei tiedä, että äitini serkun puolen suku on lähtenyt joskus muinoin Australiaan ja moni sukulainen on kasvanut siellä, eli voisi sanoa että tuon Toivolan puolen sukuni on australialaista tai ainakin australialaistunutta. Joitakin semisuosittujakin hahmoja sieltä puolelta sukua löytyy. Muistan, kun pidin heihin enemmän yhteyttä ja kuinka kuormittunut olin. Se ei ollut mitään henkilökohtaista, mutta minä kaipaan useamman tunnin päivästä hiljaisuutta ja rauhaa, ilman minkäänlaista sosiaalisuutta. Jos akkujen lataaminen jää vähiin, tulen hulluksi. En tiedä jaksaisinko australialaista, espanjalaista tai amerikkalaista kulttuuria, jossa pitäisi koko ajan olla tekemisissä ihmisten kanssa.
Monesti sanotaan, että pelkästään ihmiset ja sosiaalisuus pidentävät elämää. Kuulemma jonkin italialaiskylän asukkaiden pitkän iän salaisuus ei ole viini tai pasta, vaan se että päivittäin nautitaan muiden seurasta. Tavallaan iso ristiriita onkin siinä, että vaikka tuntuu siltä, että ei nauti, niin kyllä ihminen varmaan pohjimmiltaan kaipaa ihmisen luokse. Silti kaikenlaiset Threads-gaalat ja muut sosiaalisuudessaan ahdistavat. Ehkä sitä sosiaalisuutta tarvitsee pienissä rykäyksissä ja omien rajojen mukaisesti – ei kertaryöpyllä.
Sosiaalisen ahdistukseni (tai ahdistukseni ylipäätään) synnyttivät oikeastaan jollain tapaa luonteeni, lapsuuteni, silloinen isäsuhteeni, nuoruuden vaikeampi masennusjaksoni ja aikuisena minua rikkoneet ihmiset. Lapsena minut laitettiin ties minne uskonnollisten kiihkoilijoiden sekaan leireille, jonne en välttämättä halunnut osallistua. Ei koskaan tuntunut siltä, että olisin kuulunut joukkoon. Tämän lisäksi muutamat haitalliset ihmissuhteet lähipiirissä ovat romuttaneet henkistä hyvinvointiani vuosien varrella ja nakertaneet pois ne jäljellä olevan luottamuksen ihmisiin. Näistä toipumiseen on mennyt pitkä aika. Plakkarissa on noin kourallinen minua selkeästi vahingoittaneet yksilöt, jotka tekivät minusta kuin nurkkaan potkitun koiran. Vieläkin opettelen uudelleen ihmisten kanssa olemista.
Kyllä minä itseni aika hyvin tunnen. Vaikka mitään haasteita elämässä ei koskaan olisi ollutkaan, olen loppupeleissä melko sisäänpäin kääntynyt ihminen. Olen sosiaalisesti taitava, mutta sisäänpäinkääntyneisyydellä ei olekaan mitään tekemistä sosiaalisten taitojen tai keskustelutaitojen kanssa. En ole antisosiaalinen. Ihminen voi näyttäytyä sosiaalisena ja silti samaan aikaan inhota sosiaalisuutta.
Askel askeleelta totuttaudun uusiin tilanteisiin. Elämä on oppimista. Joskus toivoisin, että olisin erilainen. Tulisi varmasti paljon enemmän elettyä, koettua ja nähtyä erilaista elämää, jos uskaltaisi matkustella tai heittäytyä. En ole koskaan osannut heittäytyä, se on isoin puutteeni, jos sen sellaiseksi voi laskea. Mutta itsensä peruspilareita ei voi muuttaa, eikä välttämättä tarvitsekaan.
Ehkä joskus vielä lähden matkalle ja tapaan uusia ihmisiä. Ehkä joskus vielä hallitsen ahdistustani paremmin. Mutta tänään ei tarvitse olla se päivä.
Tässä kirjoituksessa on 776 sanaa. Blogi on osa Fediversumia, voit tykätä ja kommentoida seuraamalla blogia Mastodonissa.
Fediverse -reaktiot
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (13:42) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Rentoilua
Lauantai. Kerrankin saa olla rauhassa. On jotenkin ärsyttävä helle syyskuussa. Herään liian aikaisin kuumuuteen, laitan ilmanviilentimen päälle ja jatkan sitten unia. Saan unta noin kymmenen tuntia. Se tulee tarpeeseen.
Tänään on tarkoitus vain olla ja pelailla lasten kanssa. Tehdään tästä hvyä päivä.
