Leipäjonosta yrittäjäksi

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 2 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 27-vuotias.

Thug Life — ”A word Evolved by the late Tupac Shakur. Thug Life is the opposite of someone having all he needs to succeed. Thug life is when you have nothing, and succeed, when you have overcome all obstacles to reach your aim.”

Minun tarinani, kuilusta takaisin maan pinnalle.

Tuntuu että niistä ajoista on niin lyhyt, mutta toisaalta niin pitkä aika. Olen hiljattain joutunut käsittelemään menneisyyttäni uudestaan ahdistuneisuuteen liittyvän terapian jatkoa ajatellen ja tajunnut, että parasta terapiaa minulle on aina ollut kirjoittaminen. Jotenkin olen hukannut terapiakirjoittamisen jalon taidon tässä viime vuosien aikana, mutta se johtuu ehkä siitä, että minulla on onneksi nykyään sen verran paljon ihmisiä, joiden kanssa voin jutella. Mutta toisaalta kaikille en koskaan tule juttelemaan tällä tavoin ja siksi halusin palata menneisyyteeni ja kerrata tarinani vielä täällä. Jos se vaikka antaisi jollekin toivoa tai ajatuksia jostain paremmasta.

Hypätään suoraan vuoteen 2007. Olin juuri aloittanut siviilipalveluksen, enkä ollut järin innostunut tapaamaan uusia ihmisiä, enkä mitään sydänystäviä palvelusjaksolta saanutkaan. Aloitin pian palveluksen tietokonehommissa yliopistolla melko arvostetuissakin tehtävissä. Sain ensimmäisen asunnon aivan keskustasta, hyvältä paikalta juuri tuon vuoden ajaksi. Itsenäistyminen näytti päällisin puolin starttaavan hyvin. Olin kuitenkin vakavasti masentunut ja syrjäytynyt, erinäisistä syistä, jotka olivat lähtöisin muunmuassa ehkäpä koulukiusaamisen myötä tulleesta huonosta itsetunnostani, arasta luonteestani sekä isäsuhteestani.

Raha-asiat lähtivät menemään alamäkeä kun sain Elisalta täysi-ikäistymisen kynnyksellä sellaisen laskun, jota en pystynyt maksamaan. Elisan laskutusjärjestelmässä oli ollut häiriöitä ja datalaskua tuli ihan julmettu määrä. Reklamaationi myötä laskua ei kokonaan hyvitetty, vaan puolet jäi maksettavaksi. Yritin selvitä muistakin laskuista, mutta masentuneena hain elämääni muuta viihdykettä kuten elektroniikkaa, eikä raha-asiat tuntuneet tärkeältä. Kun tapasin vaimoni, hän oli valmiiksi vielä pahemmin velkaantunut ja yritin auttaa häntä vielä silloin kun omat asiani olivat hyvin. Enpä tajunnut, että viimeistään siinä kohtaa työnsin myös omat asiani alas jyrkänteeltä. Kun rahat loppuivat, masennus paheni. Siviilipalveluksesta saadut rahat menivät kaikki kerralla, sillä tyhmänä taistelin pitkään laskujen kanssa.

Vuosi 2008. Siviilipalveluspaikalla ihmeteltiin kun minua ei ollut näkynyt moneen viikkoon. En enää muista passitettiinko minut hoitoon, vai hakeuduinko terapiaan itse, koska kuulosti helpommalta ajatukselta tavata vain yhtä ihmistä sen sijaan, että olisi joutunut olemaan useamman ihmisen arvostelevan silmäparin alla.

Lääkäri oli sitä mieltä, että en ole enää palveluskelpoinen ja kirjoitti minulle paperit, jotka päästäisivät minut palveluksesta hoitoon. Tässä vaiheessa en enää juuri kyennyt nousemaan sängystä ylös aamuisin, koska ahdisti tavata ihmisiä. Diagnoosi oli muistaakseni vaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Aloin käymään kunnallisella depressiohoitajalla viikottain ja BDI-pisteet kävivät pahimmillaan 42:ssa.

Kun ylioppilas-sivari jää työttömäksi, itsetunto on nollissa, rahat on loppu ja päällä on vaikea masennus, ei elämässä ole enää mitään. Jos en olisi tavannut vaimoani tuolloin, en saata kuvitella miten pahaksi jo valmiiksi vaikea tilanne olisi voinut muuttua. Koska minulla ei ollut enää rahaa, en voinut enää tavata ihmisiä hauskanpidon merkeissä. Säästin olemalla viikonloppuja kotona, vaikka toisinaan kävinkin viimeiset roposet tuhlaamassa jossain, vain sen takia että edes kerrankin sai pitää kivaa. Alkoholia tuli käytettyä väärin vähän turhankin monta kertaa. Ostin järjestelmäkameran osamaksulla, jota en pystynyt maksamaan. Pikavippeihin en sentään ikinä sortunut.

Keväällä 2008 oli myös onnellisia aikoja, muunmuassa kun menin kihloihin. Kesällä 2008 menin naimisiin. Nuo onnelliset hetket toivat virtaa, mutta harmaa arki palasi usein kahta kauheammin niskaan. Sentään minulla oli joku, jonka kanssa kärsiä samankaltaisista ongelmista. Ei tarvinnut yksin siellä kuopassa olla. Monesti mietin “voiko kahdesta rikkinäisestä tulla koskaan ehjää?”, mutta todellisuudessa kukaan ehjempi ei välttämättä olisi jaksanut ottaa itseensä säröjä, sillä valmiiksi rikki ei voi enää särkyä pahemmin.

Vuosi 2009. Ensimmäinen lapsemme syntyy, suunnitellusti. Joku joskus sanoi, että lapsia kannattaa hankkia vasta kun on työpaikka turvattu, opiskelut ohi, talous turvattu ja mielenterveys kunnossa. Ajattelin, että näillä kriteereillä en saisi lapsia koskaan. Tilanne tuntui hetkeksi hieman paranevan. Vanhemmuusraha, lapsilisä ja sossun avustukset lastentavaroissa auttoivat huomattavasti. Kaikkeen rahat eivät kuitenkaan riittäneet, vaikka kuinka venytti penniä. Sitten alkoi ruokajonossa käynti, kun yhteisellä tilillä oli 10 senttiä ja sillä olisi pitänyt pärjätä viikon. Ruokajonossa hävetti käydä. Välillä oli itku kurkussa ja sen nähneet vapaaehtoistyöntekijät sulloivat ylimääräisiä leipäpusseja pussiini. Välillä nielin viimeisetkin ihmisarvon rippeeni ja soitin rahojen loppuessa ”sossun hätänumeroon”, josta tuttu tyyppi kirjoitti parin päivän sisällä pikarahan johonkin tiettyyn tarpeeseen. Kiitos Suomen valtiolle tästä.

Puolison vanhemmat ovat aikoja sitten eronneet ja suku on hajalla. Siellä tilanne oli huonosti, välejä katki ja sellaista. Ajattelin, että sentään minulla on vanhemmat ja lapsella mummola. Ehdin jo huokaista, että ehkä tämä tästä.

Sitten vanhempieni kunnioitettavan pitkä liitto särkyi. Ja tavallaan myös minä siinä samalla. Sinne meni lasten mummola ja se ainoa elämäni “ehjä” osa. Isäni muutti Thaimaaseen ja äitini toiselle puolelle Suomea. En enää kehdannut pyytää apua sitäkään vähää.

Vuosi 2010. En ihan tarkkaan tiedä miten masennukseni lähti paranemaan, sillä se pysyi melko pitkään samanlaisena. Kirjoittaminen ja terapia (sekä terapiakirjoittaminen) auttoivat huomattavasti. Kirjoitin välillä jopa täysin anonyyminä vuodatuksia, koska minulla ei ollut mitään muuta tapaa purkaa agressioitani. Se oli virhe ja niitä harvoja asioita mitä elämässäni kadun.

Olin välillä lääkityksessäkin, mutta totesin, ettei mielialalääkkeet ole mun juttu. Pää meni entistä enemmän sumuun niistä. Pommitin työhakemuksia menemään, mutta minulla oli surkea koulutustausta (ylioppilas), enkä ollut ehtinyt saada töitä jotta olisin kartuttanut portfoliotani. Portfolioon en kehdannut laittaa omia tuotoksiani ollenkaan, vaikka olin aina puuhaillut kaikenlaista ja opiskeluajoilta löytyi ties minkälaista freelancer-työtä. Pidin kaikkea surkeana ja inhosin itseäni, miten olisin voinut myöskään työhakemuksessa puhua itsestäni mitään hyvää tai olla millään tavalla ylpeä tekemisistäni?

Vuosi 2011. Sain työkkärin kautta harjoittelupaikan tietokoneliikkeestä. Pääsin töihin samaan paikkaan vielä toisenkin kerran, jälleen harjoiteluun. Tuurasin kerran jopa myymäläpäällikköä ja kaikki luottivat minuun niin paljon että jättivät yksin hoitamaan kassan, tietokonehuollot, reskontran ja niin edelleen. Siinä vaiheessa tajusin, että ehkä minusta on johonkin, mutta samalla valkeni että minua on käytetty hyväksi. Esimiehet olivat jossain toisella paikkakunnalla koulutuksessa ja otin selvää netistä, että harjoittelijaa ei saisi jättää yksin ja pistin lapun ovelle “Koulutuksessa, suljettu tänään”, suljin puljun ja lähdin kotiin.

Lopulta kyseiseen paikkaan pääsi lyhyen aikaa harjoittelussa ollut töihin, ilman että minua huomioitiin haussa mitenkään, vaikka tein varmasti hyvää työtä ja olin viimeistään siinä vaiheessa osoittanut kelpoisuuteni. Paikassa lopetettuani olin kuitenkin kokemusta vahvempi ja aloin innokkaammin lähetellä työhakemuksia. Samalla päätin, että pistän kaikki vihonviimeiset ripulitkin sinne portfolioon, viimeistä koodiriviä myöten. Portfolioni oli varmaan viitisen A4:sta, enkä uskonut niiden rykäelmien kantavan yhtään minnekään.

Sitten vihdoin, sain oman alan töitä, vieläpä pääkaupunkilaisesta yrityksestä. Portfolioni laajuutta ja harrastuneisuuttani arvostettin, eikä koulutustaustaani katsottu ollenkaan. Yritys oli juuri aloittanut toimintansa Jyväskylässä ja pääsin ensimmäisenä fronttikoodarina firmaan töihin. Noviisina palkkatoiveeni oli alakanttiin, reilusti alle alan TESsin, mutta mitäs minä niistä tiesin, minulle se oli iso raha silloin. Enemmän olin vain iloinen työpaikasta.

Oikeastaan tuo vuosi 2011 oli käänteentekevä ja masennuskin alkoi pikkuhiljaa helpottamaan kun tapasi päivittäin ihmisiä. Se olikin jo helpottanut tuossa vaiheessa huomattavasti, koska muuten en olisi uskaltanut vastata työhaastattelukutsuun. En ollut vieläkään täysin kunnossa, mutta se ei enää haitannut. Minulla oli työpaikka ja pääsin hoitamaan asioita eteenpäin.

Vuodet vierivät ja äkkiä oli 2013. Olin saanut tehdä huipputyyppien kanssa hommia ja työpaikkani graafikosta olin saanut hyvän ystävän. Homma ei enää ollut kovinkaan mielekästä siihen nähden, että olin mielestäni kehittänyt firman tilannetta parempaan suuntaan, mutta minua ei enää motivoinut palkka eikä mentaliteetti sekä halusin enemmän vapautta tehdä asioita ja minusta tuntui että luovuuteni oli kahlittu yhdenlaiseen muottiin.

Ajatukset yrittäjyydestä heräsi vielä kun olin löytänyt sopivan tyypinkin rinnalleni samasta työpaikasta. Raha oli ainoa obstaakkeli, mutta työnarkomaanina en ollut kerinnyt lomailla muutenkaan, joten pistin lomarahat firmaan. Toukokuussa oma firma oli pystyssä ja ensimmäinen alihankintasopimus vanhaan työpaikkaan plakkarissa. Se fiilis oli hyvä, vaikka pelottikin epävarma tulevaisuus. Raha-asiat eivät merkittävästi vieläkään muuttuneet, mutta ensimmäistä kertaa se ei haitannut ollenkaan, sillä mieli oli virkeä.

Nykyhetki. Yritykseni Digitoimisto Dude Oy alkaa olla Jyväskylässä melko tunnettu nimi alalla ja hommia riittää. Tiimi on kasvanut kahdesta tyypistä ja onpa myös volyymiä saatu kasvatettua kuukausi kuukaudelta. Tällä hetkellä loppuvuosi on jo hyvin paketissa ja tulevaisuudessa odottaa kenties parempi taloudellinenkin tilanne.

Vieläkin on hieman pää pyörällä miten tähän tilanteeseen on päästy, mutta olen vain kiitollinen. Joskus pohjalla on hyvä käydä, että osaa varoa putoamista sinne uudestaan.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 29-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan digialan yrittäjä, verkkosivujen tekijä, myös sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

3 kommenttia

  1. Syntymäpäivän ajatuksia - Rollemaa.org

    […] ”Leipäjonosta yrittäjäksi” sai yllättävän paljon huomiota sosiaalisessa mediassa siihen nähden, että kirjoitin sen reilun […]

  2. Sakari

    Ihan mahtavaa! Menestystä jatkookin.

  3. Rolle

    Kiitos paljon! :)