Kylmää ulkona ja sisällä

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 10 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 22-vuotias.

Turha tästä on syksyä syyttää. Turha tästä on mitään tai ketään syyttää, paitsi itseäni. No siis kun masentaa. Pitkä ”hyvä kausi” on takana ja päivä toisensa jälkeen olen viime aikoina löytänyt itseni hyvin murheellisesta mielentilasta. Jopa kaiken sen hyvänkin keskellä.

Masennusta on pahentanut se että siitä ei puhu ja yrittää olla kuin mitään ei olisi, peitellen ja patoen. Kaikki siitä syystä kun ei vain tahtoisi rasittaa ja masentaa toisia. Niinhän se menee. Vaikeista asioista kun puhuu, se on toisen näkökulmasta ”valittamista” ja muuta nillitystä. ”Taas Herra X vuodatti murheitaan, ei jaksaisi kuunnella”.

Kun pitäisi kuitenkin olla samalla toisinaan kuurosokean vaimon tukena, sekä pienen lapsen isänä, sen sijaan että olisi itse se ketä pitäisi tukea. Onneksi saan sitä tukeakin, mutta tulee herkästi itselle sellainen olo että rasittaa muita. Parisuhteelle masennus tuppaa usein olemaan myrkkyä silloin kun molemmat osapuolet kärsivät masennuksesta, mutta kuitenkin rakastavat toisiaan valtavasti. Kuten kirjoitin alkukesästä 2009:

Sitten voikin koko perhe jo huonosti henkiseltä kantilta “ mikä luo sen vanhan tutun ah niin ihanan noidankehän: kun toisella on paha olla niin omakin olo pahenee.

Tätä empaattisuuden aiheuttamaa noidankehää ei voi usein välttää, mutta toisaalta nykyään se on onneksi käytännössä hävinnyt tyystin. Masennuksestakin pitää puhua, mutta silloin kun siitä puhuu myös masennuksesta kärsivän tai kärsineen puolison kanssa, rupeaa hän herkästi ajattelemaan asioita kuten mistä olosi johtuu, johtuuko se minusta, etkö halua olla kanssani, miksi tukeni ei riitä, miksi olosi ei helpotu, minä hoidan asioita, miksi sinä et osallistu ja niin edelleen. Siinä olotilassa ei jaksa mitään, aina väsyttää, ei kykene päättämään asioista, ei kykene tekemään asioita, ei ole halua, intoa, motivaatiota… Ja pallo on takaisin masentuneella ja möykky kiertää ja tehostaa itse itseään. Kaikki on minun syytäni. Sitä vain miettii ratkaisua.

Taiteellinen näkemys masennuksesta
Kuva: Newsone

Olen armoton eskapisti, olen ollut jo pitkään. Usein havahdun olantaputukseen ja kuulen vaimoltani että olen siinä jo tovin tuijottanut tyhjää. Ja niin se aina on ollutkin, olen aina pää pilvissä, ajatukset ihan jossain muualla. Hajamielisyyttä oli jo pienenä poikana.

Katson elokuvia päivittäin ja pidän siitä. Tykkään saada muuta ajateltavaa. Tykkään jopa ajattelun lahjastani, mutta joskus tuntuu että se on samalla kirous.

Mikä sitten masentaa? Turha niitä syitä on varmaan pohtia taas, minulla on varmasti kaikki elämässä hyvin. Tai jos ei hyvin niin paremmin kuin monilla. Rahaa en jaksa miettiä, se aihe on koluttu läpi jo tuhanteen kertaan. Se on vain rahaa. Rahan takia ei kannata kuolla. Mutta toisaalta se vaikuttaa ihan kaikkeen. Haluaisin joskus ulos, lomalle, tai jonnekin. Mutta raha estää.

Töitäkin olen etsinyt, mutta kun ei löydy. Ja jos löytyy niin paikat viedään käsistä. Kouluihin en tosiaan keväällä päässyt. Ehkä olen ensi kevääseen asti työtön. Työkkärissä pitäisi käydä taas… voin lohduttautua sillä että minulla on elämässäni silti sisältöä. Minulla on perhe, ihana vaimo ja ihana tytär. Kuka tässä on heti töihin pakottamassa (muu kuin ympäriltä tuleva paine)? Miksi en voi olla toistaiseksi tyytyväinen koti-isän rooliin?

Syntymäpäiväni ovat tasan kahden viikon päästä. Olin unohtanut ne kokonaan. Muistin vasta kun vaimoni mietti ääneen mitä minulle keksisi. Minulla ei ole minkäänlaisia odotuksia. Kaksikymmentäkaksi vuotta tulee kuluneeksi syntymästäni. Jyväskylässä putkahdin maailmaan ja täällä edelleen olen.

Säikähdin kun eräs ilta kultani viereen mennessä hän raotti silmäluomiaan ja sanoi pelkäävänsä että tapan itseni. Tiedä sitten näkikö painajaista vai mitä, mutta asiat pääni sisällä eivät ole todellakaan läheskään yhtä huonolla tolalla kuin kolme vuotta sitten. En ole ollut itsetuhoinen aikoihin, enkä edes luonut pientäkään ajatusta tai mahdollisuutta itsemurhalle. Siitä on aivan turha murehtia, sillä sitä en tule tekemään koskaan.

Haluan elää sata vuotta ja kuolla vanhuuteen. Toivon näkeväni 2080-luvun, jolloin olen 92-vuotias, vaikka näillä elintavoilla todennäköisyys on hyvin pieni. Toisaalta suvussani on pitkäikäisyyttä ja vielä ainakin yksi 1910-luvulla syntynyt on tietääkseni elossa, nimittäin isovaarini Veikko, Lotan isoisopappa.

Ehkä tämä on sittenkin syksyn vika. Kylmästä en pidä. Pidän syksyn väreistä, melankolisesta kauneudesta ja sateista.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 31-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

 

2 kommenttia

  1. Firewalker

    Jaksamisia rolle=) Sulla on kaverit aina tukena…

  2. rolle

    Kiitos fire ♥ Oot ollut hyvä kaveri vaikka lyhyen aikaa ollaan tunnettu ja asutaan eri kaupungeissa. Kyllä ne vähäiset kaverit vaan meinaa paljon.