Älä puhu huomisesta mitään, kun tämäkin päivä on vielä kesken

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , .

Olen huomannut, että vaadin itseltäni usein liian paljon. Ja niinä hetkinä kun en niin tee, muut tuntuvat huomaavat sen. He kokevat sen alisuoriutumisena, sekavuutena, väsymyksenä, tai muuna ”epärollemaisena” asiana. Jos en siinä hetkessä olekaan niin täpöllä mukana, se nykyään saattaa tarkoittaa, että ei välttämättä tarvitsekaan (yleensä ei). Muille se saattaa tarkoittaa jotain muuta. Olen oppinut keskittymään hetkeen ja olemaan välittämättä muiden ajatuksista liikaa. Koska ihmiset nimittäin lähtökohtaisesti ajattelevat enimmäkseen itseään.

Ne pienet hetket. Hyvä musiikki. Liikuttava banjo country-biisissä. Hetket kahdestaan 6-vuotiaan poikani kanssa saunassa. Songs that give me shivers (uusin Tidalissa) (minulla on muuten erilainen aivojen rakenne kuin valtavirralla).

Isähomman jälkeen olen hyväksynyt hiljalleen oman kuolevaisuuteni. Ei tarvitse olla ”optimi”. Voi olla tasan sitä mihin energia riittää. Kaikki me joskus kuollaan, miksi siis olla aivan rikki koko ajan, kun ”normaalimpikin” riittäisi? On eri keskustelu sitten pohtia sitä mitä ihmettä on ”normaali”. Ehkä itse olen sitä ja kaikki muut ovat sekaisin.

Parasta viime aikoina on ollut se, että on osannut ja voinut pitää ”normaaleja” työpäiviä. Ja silti saada paljon aikaan, niin töissä kuin muussakin arjessa. Ympärillä tapahtuu paljon paskaa, ja se toki vaikuttaa, mutta kaikesta näköjään selviää. Kaikki sujuu paremmin. Ja kuten Hyyrynen lauloi, älköön äänekkäät puhuko huomisesta mitään, kun tämäkin päivä on kesken, älä enää näe vaivaa.

Paras fiilis on se kun olet tehnyt hyvän (huom, riittävän hyvän) työpäivän, päässyt ennen viittä kotiin ja sitten kotonakin ehtinyt siivota ja touhuilla jotain järkevää. Philips Hue valot tunnelmatilaan ja Smooth Jazzia soimaan. Sopivan melankolinen ja ennen kaikkea luksus fiilis, aivan kuin ikkunasta näkyisi New Yorkin yö perus huoltoaseman valojen sijaan.

Oma jaksaminen on mitä on. On viikkoja, jolloin en jaksa mitään ja olen vaitonainen (se on sosiaaliselle nykyminälle sitä, että pitäydyn perusasioissa). Mutta sitten on myös niitä hyviä päiviä. Paljon on auttanut vaimo ja työyhteisö, tuntuu joskus että en edes ansaitse hyvää kohtelua. Syytän ehkä liikaa itseäni kaikesta, mutta olen valitettavasti sairastunut vuonna 2019 lievään masennukseen uudelleen.

Päivä ja asia kerrallaan. Nautitaan hyvistä hetkistä.

PS. Otin Instagram-stoorit kunnolla haltuun syyskuun alussa. Seurantaan vaan.

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 30-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä itse perustamassaan digitoimistossa ja SaaS-palvelua kehittävässä startupissa, verkkosivujen tekijä, sosiaalisen median asiantuntija ja koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä