Saa olla ihan tyytyväinen viikkoon. Ensi viikolla voi tulla kiire, mutta mietitään sitä sitten.

Nyt on levon aika.

Stressaava päivä. Ei tule kaivattua aikaansaamisen fiilistä. Tuntuu, että liian moni asia jää joko kesken tai kokonaan hoitamatta. Olisipa kaikki aika ja energia maailmassa. Toisaalta, tämä ”ajoissa lopettaminen” on hyvä harjoitus. On osattava päästää irti kontrolleista ja luottaa prosessiin. En ole yksin tämän kanssa.

Toisaalta ”työajan ulkopuolella” sain paljon aikaan. Nytkin tekisi mieli vain avata läppäri ja jatkaa. Mutta työnarkomaniasta ja väsymyksestä ei pääse eroon, jos jatkaa haitallista kierrettä.

Hitto, kun osaisinkin olla ahdistumatta. Edes joskus.

Kelit lämpenee, mutta juuri nyt minua häiritsee kaikenlainen elämöinti kaduilla. Ehkä se johtuu tämän päivän stressistä, joka näyttäytyy vieraana otuksena, kun hetkeen ei olekaan stressannut näin.

Avainasemassa on nyt iltojen pyhittäminen levolle.

PS. WordPress 6.8:ssa on ongelmia mobiili-Safarilla adminin puolella. Onneksi on open sourcea, eli korjaus tulee varmasti pian. Ja jos ei, korjaan itse.

Tietokoneettomat arki-illat jatkuvat. Ja hyvä niin. Innostun avaamaan aihetta LinkedInissä ja Mastodonissa tarkemmin.

Positiivinen vire on säilynyt. Sillä on vaikutusta miten vapaa-aikansa käyttää. Jaahas, kirjoittaminen keskeytyi hetkeksi, kun Manu tuli halaamaan. Mukavaa, kun poika tykkää vielä halailla, vaikka on jo 11-vuotias.

Minulla on toistaiseksi ihan hyvä olla, vaikka epävarmojakin asioita elämästä löytyy. Yksi kerrallaan asiat kuitenkin tuntuvat ratkeavan, kun niiden eteen näkee vaivaa. Osassa asioista tulee kestämään vielä vuosia, mutta siksi onkin tärkeää elää tätä päivää. Ihminen on kirottu tietoisuudella.

Melko keskivertomaanantai. Olen iloinen monestakin asiasta. Asiat etenevät ja tänään on kuudes työpäivä putkeen taisteluani työnarkomaniaa vastaan. Onnistun jälleen poistumaan toimistolta ennen kuutta.

Illalla iskee ultimaattinen väsymys. On hullu ajatuskin, että aiemmin olen tehnyt tähän aikaan töitä.

Äitini lähetti videon, jonka eräs sukulaisemme oli löytänyt arkistoistaan. Video on kuvattu 13. huhtikuuta 1989, eli päivälleen 36 vuotta sitten. Video on yllättävän pitkä, yhteensä 12 minuuttia ja 12 sekuntia. Videon alussa selvästi saavumme mummolaan, eli äitini vanhempien luokse. Isäni on videolla 32-vuotias, äitini 23-vuotias. Videon alussa nousemme Ladan kyydistä ja isäni nostaa minut sisälle tupaan. Olen videolla 5 kuukauden ja 12 päivän ikäinen pikkuvauva.

Meillä ei ollut kotona telkkaria, eikä kameroita. Isäni harrasti valokuvaamista, mutta kameraa video-ominaisuudella ei juuri ollut ja vaikka 2000-luvulla digikameroihin alkoi tulla video-ominaisuuksia, olimme kaikki liian sisäänpäinkääntyneitä kuvaamaan toisiamme. Kuvittelin aina, että meistä ei ole yhden ainutta ”kotivideota”. Siksi tämä video tuli täysin yllätyksenä. En tiennyt moisen olemassaolosta.

Äitini eno on kuvannut videon rauhallisen taitavasti, sillä hän ei sano kameralle sanaakaan ja antaa ihmisten touhuilla omiaan. Videolla on kuvattu ihmisiä askareissaan, heidän arkisia höpöttelyjään, syömistä ja tekemistä. On ilmeisesti tätini syntymäpäiväjuhlat. Tunnistan lähes kaikki ihmiset. Maneerit ovat samat.

Isä pitää minua sylissä. Hän on suurin piirtein saman ikäinen kuin minä nyt, hymyilee. Näyttää ja kuulostaa ihan samalta, mitä muistan. Videolla vilahtavat myös kissat, isoäiti, isoisä, isoisoäiti, isoisoisä. Osa ihmisistä on keskuudestamme poistuneita tai sellaisia, joita en ehtinyt koskaan oppia tuntemaan kunnolla.

Katsoin videon monta kertaa ja kuin Cooper Interstellarin kohtauksessa jäin odottamaan lisää, kun kuva pysähtyi. Video herättää monenlaisia tuntemuksia. Sisälläni läikkyy. Tuntuu oudolta ja kauniilta yhtä aikaa. Sain kurkistaa maailmaan, joka ehti mennä ohi ennen kuin ehdin tajuta sen olemassaolon. Video tuo mukanaan jonkinlaista kokonaisuutta, koska en muista lapsuudestani juuri mitään. Se osoittaa, että oli lapsuuteni millainen hyvänsä, minulla on aina ollut rakastavat vanhemmat. Se on muistutus siitä, että olen ollut aina rakastettu aivan alusta asti ja minusta on pidetty huolta.

Isäni kuoli vuonna 2019, mutta videon kautta sain hänet aikakapseloituna takaisin. Siinä hän on, liikkeessä, elossa. Kissa katsoo vieressä ympärilleen. Joku sukulainen puhuu kameran takaa. Minä en osaa muuta kuin olla vauva, olen täynnä kysymyksiä, tunteita, ihmetystä.

Leikkasin ja jaoin someen muokatun version, jossa on vain minä ja isäni. Ohessa ”laajennettu versio”, jossa mukana on myös äitini. Muut ihmiset ja asiat jätän julkaisematta, koska kunnioitan ihmisten yksityisyyttä, eikä ole tullut pidettyä sukuun yhteyttä. Poistin videosta myös äänet ja lisäsin päälle pätkän nostalgista kasarielektroniikkaa tekevän The Midnightin Energy Never Dies, It Just Transforms -kappaleesta, osta biisi täältä.

En koskaan unohda tätä.

Kiitos äiti. Ja isä (RIP). Olette rakkaita minulle.