Äitini lähetti videon, jonka eräs sukulaisemme oli löytänyt arkistoistaan. Video on kuvattu 13. huhtikuuta 1989, eli päivälleen 36 vuotta sitten. Video on yllättävän pitkä, yhteensä 12 minuuttia ja 12 sekuntia. Videon alussa selvästi saavumme mummolaan, eli äitini vanhempien luokse. Isäni on videolla 32-vuotias, äitini 23-vuotias. Videon alussa nousemme Ladan kyydistä ja isäni nostaa minut sisälle tupaan. Olen videolla 5 kuukauden ja 12 päivän ikäinen pikkuvauva.
Meillä ei ollut kotona telkkaria, eikä kameroita. Isäni harrasti valokuvaamista, mutta kameraa video-ominaisuudella ei juuri ollut ja vaikka 2000-luvulla digikameroihin alkoi tulla video-ominaisuuksia, olimme kaikki liian sisäänpäinkääntyneitä kuvaamaan toisiamme. Kuvittelin aina, että meistä ei ole yhden ainutta ”kotivideota”. Siksi tämä video tuli täysin yllätyksenä. En tiennyt moisen olemassaolosta.
Äitini eno on kuvannut videon rauhallisen taitavasti, sillä hän ei sano kameralle sanaakaan ja antaa ihmisten touhuilla omiaan. Videolla on kuvattu ihmisiä askareissaan, heidän arkisia höpöttelyjään, syömistä ja tekemistä. On ilmeisesti tätini syntymäpäiväjuhlat. Tunnistan lähes kaikki ihmiset. Maneerit ovat samat.
Isä pitää minua sylissä. Hän on suurin piirtein saman ikäinen kuin minä nyt, hymyilee. Näyttää ja kuulostaa ihan samalta, mitä muistan. Videolla vilahtavat myös kissat, isoäiti, isoisä, isoisoäiti, isoisoisä. Osa ihmisistä on keskuudestamme poistuneita tai sellaisia, joita en ehtinyt koskaan oppia tuntemaan kunnolla.
Katsoin videon monta kertaa ja kuin Cooper Interstellarin kohtauksessa jäin odottamaan lisää, kun kuva pysähtyi. Video herättää monenlaisia tuntemuksia. Sisälläni läikkyy. Tuntuu oudolta ja kauniilta yhtä aikaa. Sain kurkistaa maailmaan, joka ehti mennä ohi ennen kuin ehdin tajuta sen olemassaolon. Video tuo mukanaan jonkinlaista kokonaisuutta, koska en muista lapsuudestani juuri mitään. Se osoittaa, että oli lapsuuteni millainen hyvänsä, minulla on aina ollut rakastavat vanhemmat. Se on muistutus siitä, että olen ollut aina rakastettu aivan alusta asti ja minusta on pidetty huolta.
Isäni kuoli vuonna 2019, mutta videon kautta sain hänet aikakapseloituna takaisin. Siinä hän on, liikkeessä, elossa. Kissa katsoo vieressä ympärilleen. Joku sukulainen puhuu kameran takaa. Minä en osaa muuta kuin olla vauva, olen täynnä kysymyksiä, tunteita, ihmetystä.
Leikkasin ja jaoin someen muokatun version, jossa on vain minä ja isäni. Ohessa ”laajennettu versio”, jossa mukana on myös äitini. Muut ihmiset ja asiat jätän julkaisematta, koska kunnioitan ihmisten yksityisyyttä, eikä ole tullut pidettyä sukuun yhteyttä. Poistin videosta myös äänet ja lisäsin päälle pätkän nostalgista kasarielektroniikkaa tekevän The Midnightin Energy Never Dies, It Just Transforms -kappaleesta, osta biisi täältä.
En koskaan unohda tätä.
Kiitos äiti. Ja isä (RIP). Olette rakkaita minulle.
Tässä kirjoituksessa on 442 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (19:17) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Aurinko
Yhdeksän tuntia unta. Aurinko paistaa herätessä. On freesi, keväinen fiilis. Teini on lähtenyt kaverilleen, yökylässä tämänkin viikonlopun. Häntä ei paljon kotona näy. Kunhan kaikki on hyvin ja pysyy turvassa. Ahdistus ja huoli valtaa ohimennen mielen, mutta lähdemme kolmestaan ulos ja murheet unohtuvat.
Kahvilassa Manu ottaa pillimehun ja half baked -suklaamuffinsin. Itse valitsen perinteiset, eli iso suklaalatte ja mustikkapiirakka. Veera turvautuu tällä kertaa Noccoon ja suklaajuustokakkuun.
Poika ja Veera lähtevät ostamaan uudet kengät ja minä jään hetkeksi istumaan kahvilaan. Sitten haemme pizzat ja menemme kotiin syömään.
Musiikki, omat säädöt ja muutama peli Overwatchia, äkkiä kello onkin jo paljon. Tänään on ollut oikein mukava päivä, totean tätä kirjoittaessa. Päivä paistaa suoraan risukasaan.
