Tänään on positiivisuus kateissa. Erityisesti synkkyys valtaa mielen töiden jälkeen, kun istahtaa alas omien ajatustensa kanssa. Samaa vanhaa, lähimenneisyyttä ja lähitulevaisuutta. Huolia, murheita, pelkoja. Jos asiat olisivat paremmin, olisi mielialakin parempi. Osaan asioista voi vaikuttaa, toisiin ei.
Jotain positivista jos pitää hakea, olen onnistunut pitämään työpäivien keston järkevinä. Viime viikolla pystyin lopettamaan joka päivä työt kuuden aikaan. Silti koko ajan takaraivossa tykyttää ajatus siitä, että olisi tehtävä enemmän.
Kun synkkyys valtaa mielen, ei kiinnosta iloisien asioiden tekeminen. Videopelit, koodi, jopa kirjoittaminen, menettävät merkityksensä. Kaikki peittyy ahdistuksen alle. Vanha ystävä masennus nostaa päätään. Sentään itseviha ja itsetuho ovat pysyneet poissa, onneksi jo yli kymmenen vuotta. Mutta siellä taustalla nekin varmaan lymyilevät.
En tiedä mitä tekisin, jos minulta vietäisiin loputkin. Kuvittelen aina kestäväni kaikkea, olenhan jo nähnyt kuolemaa ja tuhoa, pohja viety elämältä pariinkin otteeseen. Mutta en ole kone. Loppupeleissä romahtaminen vaatii vain sen, että hyvälaatuisen elämän edellytyksiä viedään tarpeeksi pois, tai vähintään, että ne ovat vaarantuneet.
Stoalaisessa mukiharjoituksessa tuhotaan lempimuki. Stoalainen myös harjoittelee hyvästelemään lapsensa ja rakkaansa joka ilta. Näin menetys ei tunnu niin pahalta. Ihmisen pitäisi kuulemma etäännyttää itsensä tunteelta. Vain näin voi elää täyttä elämää. En tiedä haluanko. Kärsimys varmaankin kuuluu tähän. To live is to suffer.
No, nyt alkaa olla sen verran synkkää tekstiä, että tartutan olot jo lukijaankin. Älä huoli. Tänään on vain huono päivä. Huomenna ei voi olla ainakaan huonompi, eihän?
