Olen väsynyt. Makoilen hiljaa sängyssäni ja tuijotan kattoa. Maailma on hiljainen, toistaiseksi. Ajatukseni eivät ole.

Mitä on elämä? Mitä on kuolema? Millaista on olla olemassa? Millaista on olla olematta? Miksi niin moni asia pelottaa? Missä on ilo? Mistä saisi enemmän ajattomuuden tunteita? Miksi aika kuluu niin nopeasti? Kuinka pitkään tämä kroppa kestää? Miksi ajatukset eivät pysähdy? Miksi päässäni on niin monta kysymystä ilman vastauksia? Miksi elämä on pelkkää ihmettelyä? Miksi aivoni eivät voisi vain luovuttaa? Miksi elämä on joskus pelkkää kärsimystä? Miksi?

I’m tired, boss. Tired of being on the road, lonely as a sparrow in the rain. I’m tired of never having me a buddy to be with to tell me where we’s going to, coming from, or why. Mostly, I’m tired of people being ugly to each other. I’m tired of all the pain I feel and hear in the world… every day. There’s too much of it. It’s like pieces of glass in my head… all the time. Can you understand?
– Stephen King

Aurinko paistaa. Tuijotan ulos toimiston ikkunasta. 8:51. Unta alla 4 tuntia 53 minuuttia. Taas mennään.