Kahvi on lämmintä ja täyteläistä. Istun täpötäydessä kahvilassa vaimoni kanssa, onhan nimittäin sunnuntai ja tärkeä rutiini, toistemme kohtaaminen kahvin parissa. Jostain syystä tänään kahvila on täynnä ihmisiä. Pieni Jyväskylä, täynnä turisteja. Merkillistä. Maailma ympäriltä kuitenkin katoaa tehokkaasti kun viitomme toisillemme ja keskitymme juttelemaan maailman menosta, ilmiöistä, Arch Linuxista, menneisyydestä ja mistä milloinkin.

Yht’äkkiä keskustelumme keskeyttää vanha mies, joka istahtaa samaan pöytään. Arvioisin, että hän on ylittänyt 90 vuoden kunnioittavan iän. Kahvila on täynnä, joten muita istumapaikkoja ei oikein meinaa löytyä. ”Hienoja kuvioita muodostuu varjoiksi”, hän sanoo. En ensin oikein meinaa ymmärtää mitä hän tarkoittaa, mutta hän osoittaa seinää, jolloin oivallan. Kyseessä on viittomiemme muodostamat kuviot kahvilan seinään. Ympäristöään tarkkaileva vanhus vaikuttaa ikään kuin ajattomalta. Ei kiire minnekään. Hymyilen ja kommentoin jotain lyhyesti. Minulta katkeaa ajatus.

Vanhuksen ääni on tuttu. Epäröin hetken. Minun on pakko kysyä tyypilliseen hitaasti ja kovaan ääneen, koska tiedän että ikäkuulo hankaloittaa kuulemista. ”Oletko herra S Kauppakadulta?”, kysyn. Sanon sukunimen, sitten etunimen. Miehen silmät suurenevat, ”Kyllä olen”, hän vastaa. ”Minä tein kotikäyntejä, 10-15 vuotta sitten”, kerron kuinka kävin hänen luonaan asentamassa laitteita ja näyttämässä miten iPad toimii. Hän vaikuttaa muistavan, tai ainakin haluan kuvitella niin.

Miehen poika istahtaa vastapuolelle pöytää ja tervehdin. Jatkamme hyväntuulista jutustelua. Vanha mies on innoissaan tilaamassa minulta lisää palveluita, mutta poika muistuttaa, että ”isä, et enää tarvitse yhtään uutta laitetta”. Kerron, että en enää muutenkaan tee töitä tietokoneliikkeessä. Kerron lyhyesti yrityksestäni. Jutustelu vie mennessään. He kehuvat muistiani, minä kehun hänen muistiaan, vaikka en tiedä muistiko hän kuitenkaan. Kerron, että minulla jää kasvot ja ääni mieleen pitkäksi aikaa, tässä tapauksessa myös nimi.

Isän ja pojan lähdettyä toivotan hyvät pääsiäiset vielä uudemman kerran. Aika on hämmentävä keksintö. Nuorempana Data Groupissa työskentelyn aikoina itse asiassa hän oli ensimmäinen ja ainoa oikea asiakkaani silloin kun tein tietokone- ja laitehommia, enkä vielä ollut löytänyt ”oman alani” töitä web-puolelta. Hän jäi mieleen, koska hän luotti osaamiseeni enemmän kuin työnantajani. Tavallaan hän oli ensimmäinen ”kipinä” yrittäjyyteen aikana, jolloin minulla ei vielä ollut kunnon työelämästä kokemusta. Hänen kauttaan tiesin, että haluan auttaa osaamisellani.

Kohtaamisen jälkeen alkaa ahdistamaan. Ylimietin kaikkia sanomisiani. Olinko tarpeeksi kunnioittava? Miksi kerroin yrityksestäni kuin mikäkin mainosmies? Veera muistuttaa, että he vaikuttivat ilahtuneelta. Aivoni kääntävät tehokkaasti positiivisen negatiiviseksi. Miksi olen tällainen?

Haluan itsekin olla 90-100-vuotias, jolla hoksottimet jotenkin pelittää. Ehkä tälläkin kohtaamisella on jokin tarkoitus. Miksi juuri he istuivat juuri meidän pöytään täydessä kahvilassa? ”Pieni kaupunki”, totean. Pieni maailma. Laaja universumi. Olemme kaikki muurahaisiakin pienempiä. Relaatiot ovat merkityksettömiä, kun katsoo Artemis II -aluksesta otettuja kuvia. Mutta ihminen rakastaa merkityksiä. Pakko tämänkin on tarkoittaa jotain. Jotain.

”In this world, nothing can be said to be certain, except death and taxes.”
— Benjamin Franklin, vuoden 1789 kirjeessään Jean-Baptiste Leroylle

Memento mori.