Joulupukki ja yliopiston isot kihot

Perus-maanantaivitutus/-masennus. Kumma kyllä heräsin aamulla keskinkertaisen väsyneenä/pirteänä (lasi puoliksi täynnä vai tyhjä?) jo kahdeksalta. Soitin Veeran puolesta Keskustan Terveysasemalle ja kysyin äkäiseen sävyyn syytä sille miksi lääkäri ei soittanut perjantaina viideltä kuten oli sovittu. Kuulemma soitti apteekkiin ja selitti että puhelinresepti toimii sillä tavalla. Minä kun en noista puhelinresepteistä tiedä mitään. Silti, joka tapauksessa lääkärin olisi pitänyt hoitajan mukaan soittaa minulle. Ensimmäisen puhelun jälkeen soitin itselleni ajan masennushoitajalle. Olen lykännyt sitä liian pitkään. Niin moni ystävä tai tuttu vinkannut sinne suuntaan. Ei tämä taida olla mistään kotoisin.

Sunnuntaina – eli eilen – oli minun ja Veeran puolivuotispäivä. Päivä ei mennyt ihan niin kuin piti, mutta se oli silti hyvin tärkeä päivä meille molemmille. Mokasin pari kertaa mielialani takia ja tuntui pahalta, mutta en voinut tietää enkä nähdä asioiden taakse. Lopulta kuitenkin saimme toisemme piristymään, vaikka mieliala ailahtelikin jatkuvasti iltaa kohden. Vastoinkäymiset vahvistavat joskus. On hyvä olo kun saa narumytyn selvitettyä suoraksi langaksi. Kaikki tällainen vie aikaa, mikään ei tapahdu taikaiskusta.

Tänään pomoni teki minulle selväksi että hoidan yksin koko C-blokin muuton. Hallinnon kokouksessa olivat kuulemma päättäneet että käytetään sivari hyödyksi huhtikuun ajan, sillä touko-heinäkuut on ”pelkkää lomaa”. Tottahan tuo, mutta minusta hieman kohtuutonta laittaa koko muutto yhden sivarin harteille. Toisaalta ehkä vähän liiottelen, sillä suurin osa muuttaa (tai ainakin pitäisi) omin neuvoin. Mutta 90% todennäköisyydellä isommat kihot laittavat minulle kaikki roudaushommat. Niinhän se menee että mitä parempi arvo tai mitä paremmilla palkkalistoilla niin sitä vähemmän joutuu tekemään (fyysistä) työtä. No, eipähän ole paineita.

Lävistykseen sattuu jostain syystä. Se repesi vähän tuossa kolmisen viikkoa sitten kun kolahti käsivarteen. Tämän jälkeen kolahti pari kertaa myöhemminkin sen verran että rupesi valumaan verta. Olen pessyt haavaa joka päivä, mutta silti tuntuu vielä kipristelevän. Ja alahuuli on kuivempi kuin koskaan. Olen unohtanut hampaidenpesun osittain kokonaan, vaikka ostin sähköhammasharjan. Oksettava jätkä. Johtunee siitä että elin puolitoista vuotta ilman omaa vessaa ja rutiinit meni sen sileän tien. Se siitä hygieniasta. Muuten olen kyllä oikein hygieninen, älä saa taas vääristynyttä kuvaa tästä peikosta.

Olen tauolla mikroluokassa, sillä täällä minua ei kukaan häiritse. Vieressäni istuu joulupukin näköinen pitkäpartainen ja -tukkainen pyöreä mieshenkilö, joka kirjoittaa kahdella etusormella. Taukoni loppuu pian.

Juuri kun kuvittelin kevään tulleen niin töihin lähtiessä aamupöpperössä tajuan että pyörästäni kasvaa isoja muhkeita karvaisia jääpuikkoja ja taivaasta sataa kusta. Ei toivoa, ei elämää.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää