Johonkin se raja on vedettävä

Eilinen. Päivä oli ihan hullu. Potterin katsominen jäi kesken kun lähdettiin Keskussairaalan ensiavun päivystykseen, psyykkisistä syistä. En rupea edelleenkään tapahtumia erittelemään, olettakaa ja haukkukaa vain hulluksi, annan vastaukseksi hymyni takaisin. Suomen terveydenhuoltoon olen kyrpiintynyt jo aikoja sitten, mutta en taida koskaan tottua kolmen tunnin jonotuksiin päivystyksen odotushuoneessa. Jos saa epäonnen leiman triagessa kohtaan D, joutuu odottelemaan melko pitkään. Tosin E olisi vielä pahempi juttu. Kuitenkin ihan normaalilta näyttäviä ihmisiä käveli miltei suoraan ovesta lääkärin vastaanotolle. Mutta mistäs minä tiedän, jos sairastivat vaikkapa keuhkopöhöä…

Odotellessa kuulin kun joku humalainen mies ilmoittautui ja kertoi olleensa auto-onnettomuudessa (tai niin päättelin). Miehellä oli ilmeisesti jalka murtunut. Viitoin Veeralle odotellessa tapahtuneesta, autosta, miehestä, ym. Kun hoitaja huusi ja kutsui miestä nimeltä, hän ei kuullut kuin vasta kolmannella kerralla. Kun hän vihdoin huomasi että häntä kutsutaan, hän näytti viittovan ja sanovan ”minulla on huono kuulo”. Rupesi vähän hävettämään että mitä jos hän huomasi mitä hänestä juorusin. Koskaan en olisi voinut tietää päältäpäin että jätkä osaa viittoa.

Sen ainakin tiedän, että sairaala on päivystysaikoina selkeästi alityöllistetty. Mietin jatkuvast tilannetta että entä jos joku kuolee odotellessa, kun ei saa apua tarpeeksi nopeasti. Jos vaikka on itse vähätellyt tilanteen vakavuutta ja mennyt päivystykseen sen sijaan että olisi soittanut hätänumeroon. Kolmisen tuntia odoteltuamme pääsimme lääkärin luokse, jolle kerroimme tilanteen. Vaadin psykiatrisen tiimin edustajaa paikalle ja lääkäri lupasi tehdä puhelunsoiton. Suoran soiton sijaan meidät ohjattiin takaisin odottamaan. Meni puolisen tuntia, jonka jälkeen lääkäri tuli sanomaan että ei kerkinyt soittaa, paikka meni jo kiinni, luuli että se olisi ollut pidempään auki. Jopa minä tiesin että se menee kahdeksalta kiinni ja kello oli 20:10… tosin siinä välissä kun olimme lääkärin juttusilla, joku mies toi jonkun toisen keissin siinä välissä, joku kuuroutunut mies joka vapisi ja odotteli hoitoa. Ihan hyvä vaan jos hän sai apua ennen meitä. Mutta silti…

Sovittiin että tiedot laitetaan psyktiimille ja minulle soitetaan tänä aamuna klo yhdeksän. Vaan eipä soittoa kuulunut. En tiennyt numeroa, joten jouduin lukuisien numeroiden kautta kokeilemaan sitä oikeaa. Kun vihdoin pääsin lähelle oikeaa, minulle sanottiin ettei psyktiimin numero ole edes julkinen, eikä sitä anneta kenellekään noin vain. Sain asiani selitettyä ja minulle jälleen kerran sanottiin että hetken päästä psyktiimistä soitetaan takaisin. En tiennyt uskoako vai ollako uskomatta. Hetken päästä soitto kuitenkin tuli ja asia saatiin vireille ilman ylimääräistä sairaalakäyntiä. Psyktiimistä sanottiin että tieto ei ollut kulkenut perille… kuten arvasinkin. Laput ja tiedot olivat jääneet sinne päivystykseen.

Sama homma oli kun kyselin Veeran aiemmista lääkärinlausunnoista, joista tarvittiin kopiot Veeran siskoa varten. Veeran siskolla on sama sairaus ja hänen tutkimuksiaan varten tarvittiin tulosteet lausunnoista, joissa todetaan vaimoni Usherin Oireyhtymä tyypistä II:sta tyyppiin III. Minun piti soittaa ensin Jyväskylään, josta sanottiin että tiedot ovat Helsingissä. Helsingin numeroista ohjattiin aina vääriin paikkoihin, mutta lopulta sain itse lausunnon antaneen lääkärin kiinni kun oikein tivasin. Tietoja joutuu aina tivaamaan ja pumppaamaan kunnolla, jotta ne menevät eteenpäin Suomenmaassa.

Pääasia että asia on hoidettu. Se siitä asiasta, tänään illalla on Elsin synttärit. Onneksi olkoon vielä täälläkin! Käymme koko perheen kanssa moikkaamassa 20-vuotiasta Elsiä. Elsi oli muunmuassa vahtimassa Lottaa hääpäivänämme ja on muutenkin ollut todella hyvä kaveri. Äiti kävi eilen kylässä lainaamassa mokkulaa. Äiti osti tietokoneen ja on nyt koukuttunut näihin härveleihin vaikka aikoinaan oletin että ei kuunaan tule päivää jolloin hän istuisi tietokoneella. Kuten kuka tahansa aloittava tietokoneen näpyttelijä, myös äitini kyselee minulta neuvoja. Ei se minua haittaa ollenkaan, päinvastoin, on ilo auttaa. Pyyteetön auttaminen on yksi asioista mikä tekee minut iloiseksi.

Eiköhän tämä tästä. Asiat ovat nyt selkeästi paremmin viime päiviin verrattuna. Onneksi apua löytyy jotakuinkin joka puolelta, kun sitä vain osaa etsiä. Pitäisi kiiruhtaa kauppaan, ennen kuin menevät kiinni. Eilen ei voinut maksaa Osuuspankin sirukorteilla, toivottavasti tänään vika on korjattu.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää